Musiikin saavutettavuus

Minulla on ystäviä, jotka ovat edelleen pähkinöinä LP-levyistä. Hiljan eräs heistä näytti kahvilassa uusinta ostostaan, Depeche Moden tuoretta levyä vinyylinä. Sen sisällä oli myös sama levy cd-muodossa. Kääntelin isoa kantta käsissäni ja ihaillessani mietin, mitä sellaista vinyyleissä on joka saa tietynlaiset musiikkia kuuntelevat ihmiset pysymään niissä?

Vinyylien hyvistä ja huonoista puolista on kirjoitettu maailman sivu. Se pitää kääntää käsin, ja mikäli haluaa kuunnella sen tietyn kappaleen niin neula pitää käsin viedä juuri oikeaan kohtaan. LP-levyissä on vinyylifiilien mukaan CD-levyä dynaamisempi ääni, joka välittyy kuulijalle äänen lämpimyytenä, rikkaampana tunnelmana ja tietynlaisena läsnäolona. Levyissä olevat pienet rasahdukset kuuluvat samaan kategoriaan kuin konserttisalissa tai keikalla olevat hälyäänet: joku yskii, joku rapistelee tai tuuli puhaltaa. Musiikista pystyy silti nauttimaan, ja monelle ne kuuluvat asiaan.

Omistan kaksi LP-levyä, jotka molemmat ostin kannatuksena ystävien bändeille. Kumpaakaan en ole koskaan päässyt kuuntelemaan, sillä en ole koskaan omistanut LP-soitinta. Olen toki kuullut noita levyjä bileissä sekä ystävien luona, joten ne eivät ole vieraita. Ostin ensimmäiset CD:ni 20 vuotta takaperin, ja sittemmin olen kuunnellut huomattavaa määrää erilaisia laitteistoja erilaisissa yhteyksissä, niin omassa kodissani kuin muuallakin. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ylistää LP-levyjä, en millään pysty. Minusta ne ovat muinaisjäänteitä.

On nerokasta, että musiikkia saa nykyään niin monessa eri muodossa. IPod-aikakautena musiikki ei rajoitu laukussa olevaan levyyn, jonka kuuntelu odottaa kotona vaan sen saattaa ostaa ratikassa istuessaan ja aloittaa kuuntelun seuraavalla pysäkillä. Yhä useammassa taskussa on laite, joihin mahtuu helposti isompikin musiikkikirjasto. Samaan aikaan Spotify on esitellyt (jenkeille tutun Pandoran jalanjäljissä) konseptin, jossa kuukausimaksua vastaan voit kuunnella alati kasvavaa määrää musiikkia. Voit siis kuunnella lähes mitä tahansa mieleesi juolahtavaa kappaletta välittömästi, kunhan sinulla on verkkoyhteys. Äänenlaatu on mitä on, mutta riittää useimmille: keskeistä on musiikki ja sen saatavuus.

Audiofiileille vaihtoehtoja ovat käytännössä ainoastaan CD ja LP, ennen kuin isot verkkokaupat alkavat tarjoamaan pakkaamattomia musiikkitiedostoja. Kaikki muut vaihtoehdot – verkosta ostetut musiikkitiedostot, Spotifyt ja muut – ovat pois pelistä niiden äänenlaadun vuoksi. Vaikka eroa ei entuudestaan tuntemattoman levyn kanssa kuulisikaan, useimmille riittää tieto siitä että puute on ylipäätään olemassa tiedoston rakenteesta johtuen. Jotkin yksittäiset artistit (Nine Inch Nails ja Radiohead tulevat mieleen) tarjoavat musiikkiaan myös FLAC-tiedostoina joka täyttää kultakorvienkin tarpeet, mutta näitä pioneereja on vähän.

Pohjaan LP-ymmärtämättömyyteni tähän helppokäyttöisyyteen. Musiikissa nykyään puhuu myös helppokäyttöisyys ja vaivattomuus, se miten helpoilla keinoilla se saadaan nykyään mukaan ja osaksi arkea: siis tavallaan musiikin saavutettavuus. CD-levyä markkinoitiin aikoinaan samalla argumentilla suhteessa LP-levyyn.

Siirryin hiljan kokonaan digitaaliseen toistoon, jossa stereoilta käsin kuunnellaan tietokoneen musiikkivarastoa langattoman verkon avulla. Tämä toi mukanaan uuden askeleen helppoudessa: sen lisäksi että mikä tahansa hyllyssä oleva levy tai kappale on vain kaukosäätimen napin painalluksen päässä (tai musiikkikirjastoni soitettavissa mistä tahansa missä minulla on verkkoyhteys), pystyy musiikkia kuuntelemaan genreittäin, vuosittain, artisteittain – miten päin tahansa. Konemainen logiikka ja lajittelu tuo mukanaan ratkaisuja, joiden eteen olisi aiemmin kyykistelty levyhyllyn edessä tunti jos toinenkin. CD-levystä on otettu askel eteenpäin.

LP-levyissä on samaa viehätystä ja patinaa kuin kirjoissa tai vanhoissa tavoissa: niissä on kiireettömyyttä ja hienostuneisuutta, joka varmasti vetoaa moneen. Moni vanha äänite on saatavilla vain LP:nä, ja sitäkin kautta soitin puolustaa paikkaansa. Näen siinä kuitenkin samaa analogiaa kuin käsin kirjoittamisessa: käsin kirjoittamisessa on hienoutta, mutta melko nopeasti se hienous karisee epäkäytännöllisyyteen.

Saman digitaalisen keskellä en oikein osaa ottaa usein kuultua esine- tai räpläysanalogiaakaan (“Haluan sen kannen jota hypistellä”) kovin vakavasti. Keskeistä on kuitenkin musiikki, muodossa missä hyvänsä. LP:t eivät kuitenkaan enää kuulu tähän aikakauteen, tai siihen samaan rytmiin jonka digitaalisuus on tuonut tullessaan.

Isona toimitusjohtajaksi

Tämän viikon alussa olin yläasteella kertomassa yhdeksäsluokkalaisille millaista media-alalla on työskennellä ja mitä digitaaliseen suunnitteluun kuuluu ylipäätään. Opettaminen – tai luennointi tässä tapauksessa – oli jälleen kerran palkitsevaa, mutta yksi asia jäi kaikumaan korviini noista aamupäivistä.

Jokainen neljästä ryhmästä kysyi oikeastaan säännön mukaan saman kysymyksen, ja se oli useimmiten ainoa kysymys koko ryhmältä. Se kuului “paljonko työstäni saa palkkaa“. Sessioiden välissä ehdin jutella koulun opettajien kanssa, jotka kertoivat että kysyttäessä tulevaisuuden ammattia vastaus on usein “toimitusjohtaja”. Olin hieman yllättynyt. Oppilaiden käyttäytymisestä ja reaktioista jäi vaikutelma, että kuvaan toimitusjohtajuudesta yhdistettiin se ettei näiden tarvitse tehdä mitään.

Muistan melko hämärästi oman kouluaikani, mutta muistan faktisesti etten haaveillut toimitusjohtajan ammatista. Itse asiassa en muista kenenkään puhuneen siitä haaveena, kenties siksi että monella meistä oli vanhempina niitä toimitus- ja varatoimitusjohtajia eikä siitä tullut mitenkään ruusuista kuvaa. Elettiin lama-ajan vuosia, ja kenties sitä kautta kuvaan unelmien työpaikasta ei mahtunut stressaantuneisuus, kaksitoistatuntiset työpäivät ja edustaminen milloin missäkin illanistujaisissa.

Muistan, että monet haaveilivat urheilijan urasta. Tuskin ne realiteetit itsellä olivat yhtään sen paremmin käsissä kuin noilla tapaamillani nuorillakaan, mutta en osannut ajatella silloin että isona haluan paljon rahaa.

Mietin, mikä vaikutus myös internetin yleistymisellä on tuohon haaveeseen. Urheilijoista oli helppo haaveilla, sillä he olivat turvallisia ja tuttuja nimiä sanomalehdissä ja televisiossa. Nykyinen median reality-rumba, yksityiselämän pienilläkin asioilla revittely ja netin kaikkivoipaisuus tiedonlähteenä kenties pitää haaveet kaukana julkisuudesta noilla 16-vuotiallakin. Menestys voi tulla liian lähelle, kuva siitä on liian selvä jotta siihen voisi tarttua.

Mutta toimitusjohtaja. Ehkä se haaveena tarpeeksi abstrakti, toimitusjohtajan ei tarvitse olla ammatikseen keskellä mediasirkusta. Toimitusjohtaja voi saada kauheasti rahaa, mutta huonot puolet puuttuvat kun katsoo asiaa vain pinnalta käsin.

Burial – Untrue

Elektronisen musiikin ilmaisun tapa saanut uusia muotoja aina ajan kuvan mukaan. Kraftwerkin ja Art of Noisen kaltaiset omintakeisen ilmaisun pioneerit toivat ilmaisun voimaa konemusiikkiin.

Silloin tällöin kohdalle osuu sellainen levy, joka tuntuu kaikin puolin häkellyttävän tuoreelta, jossa jo läpikäytyyn genreen puhalletaan uutta ja onnistunutta otetta.

Untrue maalailee brittiläistä äänimaisemaa vailla traditionaalisempaa jumputusta tai tarkkaa tanssibiittiä. Korrekti genre on mitä ilmeisimmin dubstep. Levyn ilmaisu on jossakin ambientin, tanssimusiikin ja tunnelmoinnin välimaastossa, ja luo onnistuneen kuvan sateisesta kaupungista, menetyistä ihmissuhteista, pienien tapahtumien öistä ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Rytmit ovat omanlaisiaan, ja niiden pääpaino tuntuu olevan nimenomaan tunnelmien maalailussa eikä suoranaisessa tarttuvuudessa. Untrue on musiikkia suremiseen ja yksilöllisiin hetkiin.

Tämä levy ei tarjoile akustisen ilmaisun ystäville juuri mitään, eikä tunnu kumartavan muita totuuksia kuin ihan omiaan. Burial onkin kokonaan yhden miehen koneprojekti. Julkisuudelta piilossa pysyvä brittiartisti on Wikipedian mukaan napannut jo muutaman palkinnonkin.

Akustisessa mielessä Untrue on kiinnostavaa kuunneltavaa. Pitkälle tuotetun levyn tilantuntu on hyvä ja paikoitellen loistavakin, joskin olisin odottanut bassopäähän vähän enemmän rypistystä. Hifistit saanevat tästä irti paljonkin, jos musiikki toimii omalla kohdalla.

Hyvä lisä levyhyllyyn. Jos se olisi kategorioiden mukaan järjestetty, tämä löytyisi kohdasta Musiikkia omiin hetkiin.

Syödyt ajatukset

Tänään sattui jotakin, joka on viimeksi tapahtunut vuosia sitten. Arkinen ilmiö, sellainen joka aina sattuu jollekulle muulle paitsi itselle. Sellainen, jonka olemassa olon vuoksi pelätään tietokoneita.

Kirjoitettuani monta tuntia koneeni söi tekstini. Yhdessä sekunnissa koko teksti oli mennyttä, ja aamupäivän ajatusten lopputulokset bittiavaruudessa. Ilman erillistä napin painallusta tai mitään, kaatuva sovellus vei ajatukset mukanaan.

En edes muistanut, miten ärsyttävää tekniikan pettäminen on. Olen turtunut automaattitallennuksen luotettavuuteen ja siihen, että jonkinlaisena nine-to-five -tietokoneammattilaisena minulle ei satu tuollaisia. Luonnollisesti minulla on varmuuskopioita, toisia koneita ja varajärjestelmiä siltä varalta että pahin tapahtuu. Silti mikään ei suojaa siltä, että joskus jotakin menetetään iäksi vaikka mikä olisi.

En tulisi millään toimeen perinteisen kynä-ja-muistilehtiö -skeeman kanssa. Kirjoitan sievästi ja selvästi, mutta hyvin hitaasti käsin. Olen tottunut internet-aikakauden mahdollisuuteen siirrellä, korjata ja jäsennellä tekstiä uudelleen, enkä usko että juuri mikään ratkaisu voisi korvata koneella kirjoittamista yhtään kenellekään. Ajatus käsin kirjoitetusta novellista tai romaanista on lähinnä romanttinen absurdistan.

Edes pienten ja keskeneräisten ajatusten katoaminen tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Siirtyessäni macciin vuosia sitten evankelisoin kaikille läheisillenikin sitä, että se ei kenkkuile, tuhoa dokumentteja tai kieltäydy yhteistyöstä yhtä helposti kuin Windows-serkkunsa.

Rauhattoman paluu

Kauan aikaa sitten kirjoitin blogia. Se oli silloin kun ajattelin, että blogin pitäminen kuuluu jollain tavalla työni ja harrastusteni puolesta maailmaani, ja että se auttaisi minua jäsentelemään paremmin omia ajatuksiani.

Se oli monin tavoin hauskaa aikaa. Käytin lukemattomia tunteja silloisen blogimoottorin virittelyyn ja ulkoasun hiomiseen. Valvoin pikkutunneille ja silloin kun en vääntänyt jotakin häiritsevää pikseliä enemmän oikealla tavalla vinoon, koetin keksiä siihen jotakin nerokasta sanottavaa.

Aluksi sanottavaa olikin. Vaikka bloggaaminen oli jo vakiintunutta toimintaa eikä mitenkään uutta, tuntui verkkoon kirjoittaminen silti vapauttavalta. Hyvin nopeasti kadotin siitä kuitenkin sen keskeisimmän ajatuksen. Sen, kenelle ja miksi aloin alun perin kirjoittamaan.

Kun tiesin, että blogiani luki aluksi kourallinen tuntemiani ihmisiä aloin väistämättä kirjoittamaan juuri näille ihmisille. Huomasin olevani pikkunokkela ja mietin, miten nivoisin jonkin läheisen tapahtuman hassuin sanankääntein johonkin kirjoittamaani jotta voisin myöhemmin palata siihen jossakin arkisessa tilanteessa. Lukijamäärän kasvaessa mielestäni kummallisiin mittoihin kirjoitin hätääntyneenä paljon turhanpäiväisyyksiä (“Olin tänään päiväelokuvissa. Cool.”), tehden tikusta asiaa. Melkein joka päivä oli pakko kirjoittaa.

Se blogi oli luonteva haudata muutaman ison elämänkäänteen myötä, korvata karulla lopetettu-ilmoituksella. Olin itse asiassa aika iloinen. Ei tarvitsisi enää yrittää olla nokkela tai sanoa asioita, jotka eivät ole sanomisen arvoisia.

Sittemmin olen aloittanut läjän blogeja. Jokainen syntyi poikkeuksetta päätöksen kautta, jossa totesin itselleni että minun on ehdottomasti kirjoitettava. On tärkeää, että jäsentelen ajatuksiani, ja on erinomaisen tärkeää että teen sen verkkoon. Samalla voisin sivuta työasioitani ja luoda listaa niistä asioista, joihin haluan palata. Itse asiassa laukkasin jo niin kaukana omissa ajatuksissani, että koko blogi syntyi kuolleena, liian kunnianhimoisena tai avoimuuden ähkyssä.

Tällä välin on tapahtunut aika paljon. Elämäni on monin tavoin toinen kuin aiemmin, niitä samanlaisia isoja elämänkäännöksiä on ollut muutamakin. Lähes kaikki ystävät, ne teknisluontoisesti vastahankaisimmatkin, löytyvät Facebookista ja kaikki me ihmettelemme miten tulimme toimeen ilman. Twitter ja muut mikrobloggausvälineet täyttävät osan siitä ammattilaistilasta, johon muut eivät tartu. Muutama anarkistisempi ystävä on lopettanut noiden välineiden käytön jo kahteen tai kolmeen kertaan. Bloggaamisesta on tullut joko itsestäänselvää, taakka tai suoranaisen epämuodikasta. Maailmassa on lemmikkihamstereille omistettuja blogeja, jotka tuottavat rahaa.

Olen itse jäänyt koukkuun tiettyyn kasaan verkkovälineitä erilaisten asioiden taltioimiseen. Silti jotain on puuttunut. Puuttui se keino sanoa asioita niin että ne eivät ole lapulla (jonka hukkaan) tai word-tiedostossa (jonka siivoan roskakoriin). Keino kirjoittaa osoite, matkapäiväkirja tai viimeisimmän urheiluprojektin lopputulokset jonnekin yhteen paikkaan. Koostetusti. Sitähän internet on luvannut, rajatonta viestintää kaikille.

Sen blogin nimi oli Rauhaton, ja silloin sen nimi kuvasti omaa tilannettani ja mielenliikkeitteni ennustettavuutta. Vaikka nyt olen kaikkea muuta kuin rauhaton, ei tämän nimi voinut oikein olla mitään muutakaan. Sillä aluksi siinä oli oikea ajatus.  Siinä piti kirjoittaa löysin rantein.