Minulla on ystäviä, jotka ovat edelleen pähkinöinä LP-levyistä. Hiljan eräs heistä näytti kahvilassa uusinta ostostaan, Depeche Moden tuoretta levyä vinyylinä. Sen sisällä oli myös sama levy cd-muodossa. Kääntelin isoa kantta käsissäni ja ihaillessani mietin, mitä sellaista vinyyleissä on joka saa tietynlaiset musiikkia kuuntelevat ihmiset pysymään niissä?
Vinyylien hyvistä ja huonoista puolista on kirjoitettu maailman sivu. Se pitää kääntää käsin, ja mikäli haluaa kuunnella sen tietyn kappaleen niin neula pitää käsin viedä juuri oikeaan kohtaan. LP-levyissä on vinyylifiilien mukaan CD-levyä dynaamisempi ääni, joka välittyy kuulijalle äänen lämpimyytenä, rikkaampana tunnelmana ja tietynlaisena läsnäolona. Levyissä olevat pienet rasahdukset kuuluvat samaan kategoriaan kuin konserttisalissa tai keikalla olevat hälyäänet: joku yskii, joku rapistelee tai tuuli puhaltaa. Musiikista pystyy silti nauttimaan, ja monelle ne kuuluvat asiaan.
Omistan kaksi LP-levyä, jotka molemmat ostin kannatuksena ystävien bändeille. Kumpaakaan en ole koskaan päässyt kuuntelemaan, sillä en ole koskaan omistanut LP-soitinta. Olen toki kuullut noita levyjä bileissä sekä ystävien luona, joten ne eivät ole vieraita. Ostin ensimmäiset CD:ni 20 vuotta takaperin, ja sittemmin olen kuunnellut huomattavaa määrää erilaisia laitteistoja erilaisissa yhteyksissä, niin omassa kodissani kuin muuallakin. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ylistää LP-levyjä, en millään pysty. Minusta ne ovat muinaisjäänteitä.
On nerokasta, että musiikkia saa nykyään niin monessa eri muodossa. IPod-aikakautena musiikki ei rajoitu laukussa olevaan levyyn, jonka kuuntelu odottaa kotona vaan sen saattaa ostaa ratikassa istuessaan ja aloittaa kuuntelun seuraavalla pysäkillä. Yhä useammassa taskussa on laite, joihin mahtuu helposti isompikin musiikkikirjasto. Samaan aikaan Spotify on esitellyt (jenkeille tutun Pandoran jalanjäljissä) konseptin, jossa kuukausimaksua vastaan voit kuunnella alati kasvavaa määrää musiikkia. Voit siis kuunnella lähes mitä tahansa mieleesi juolahtavaa kappaletta välittömästi, kunhan sinulla on verkkoyhteys. Äänenlaatu on mitä on, mutta riittää useimmille: keskeistä on musiikki ja sen saatavuus.
Audiofiileille vaihtoehtoja ovat käytännössä ainoastaan CD ja LP, ennen kuin isot verkkokaupat alkavat tarjoamaan pakkaamattomia musiikkitiedostoja. Kaikki muut vaihtoehdot – verkosta ostetut musiikkitiedostot, Spotifyt ja muut – ovat pois pelistä niiden äänenlaadun vuoksi. Vaikka eroa ei entuudestaan tuntemattoman levyn kanssa kuulisikaan, useimmille riittää tieto siitä että puute on ylipäätään olemassa tiedoston rakenteesta johtuen. Jotkin yksittäiset artistit (Nine Inch Nails ja Radiohead tulevat mieleen) tarjoavat musiikkiaan myös FLAC-tiedostoina joka täyttää kultakorvienkin tarpeet, mutta näitä pioneereja on vähän.
Pohjaan LP-ymmärtämättömyyteni tähän helppokäyttöisyyteen. Musiikissa nykyään puhuu myös helppokäyttöisyys ja vaivattomuus, se miten helpoilla keinoilla se saadaan nykyään mukaan ja osaksi arkea: siis tavallaan musiikin saavutettavuus. CD-levyä markkinoitiin aikoinaan samalla argumentilla suhteessa LP-levyyn.
Siirryin hiljan kokonaan digitaaliseen toistoon, jossa stereoilta käsin kuunnellaan tietokoneen musiikkivarastoa langattoman verkon avulla. Tämä toi mukanaan uuden askeleen helppoudessa: sen lisäksi että mikä tahansa hyllyssä oleva levy tai kappale on vain kaukosäätimen napin painalluksen päässä (tai musiikkikirjastoni soitettavissa mistä tahansa missä minulla on verkkoyhteys), pystyy musiikkia kuuntelemaan genreittäin, vuosittain, artisteittain – miten päin tahansa. Konemainen logiikka ja lajittelu tuo mukanaan ratkaisuja, joiden eteen olisi aiemmin kyykistelty levyhyllyn edessä tunti jos toinenkin. CD-levystä on otettu askel eteenpäin.
LP-levyissä on samaa viehätystä ja patinaa kuin kirjoissa tai vanhoissa tavoissa: niissä on kiireettömyyttä ja hienostuneisuutta, joka varmasti vetoaa moneen. Moni vanha äänite on saatavilla vain LP:nä, ja sitäkin kautta soitin puolustaa paikkaansa. Näen siinä kuitenkin samaa analogiaa kuin käsin kirjoittamisessa: käsin kirjoittamisessa on hienoutta, mutta melko nopeasti se hienous karisee epäkäytännöllisyyteen.
Saman digitaalisen keskellä en oikein osaa ottaa usein kuultua esine- tai räpläysanalogiaakaan (“Haluan sen kannen jota hypistellä”) kovin vakavasti. Keskeistä on kuitenkin musiikki, muodossa missä hyvänsä. LP:t eivät kuitenkaan enää kuulu tähän aikakauteen, tai siihen samaan rytmiin jonka digitaalisuus on tuonut tullessaan.