Vaikka kirjoitankin musiikista harvoin, se soi käytännössä aina. Syy ei ole niinkään lievän tinnitukseni ja sitä kautta tarvittavan taustamusiikin, vaan ihan pelkän äänimaton. Olen tottunut siihen, että musiikki soi: tarvitsen sitä myös tietyn tyyppisiin mielialoihin ja tilanteisiin. Kukapa ei. Musiikki on universaali pahe. Koska en katso televisiota, täyttää musiikki senkin tilan ja ajan kauniisti. Se on läsnä miltei aina, lukemisesta ja työskentelystä venyttelyyn ja sen keskittyneeseen kuunteluun.
Viime vuosina olen juuri tuota äänimattoajattelua vasten huomannut hurahtaneeni ambientiin. Pitkät, usein vain muutamalla koukulla varustetut hidastempoiset kappaleet tasoittavat kaikkea sitä hektisyyttä mitä päiviin kertyy.
Muutamakin ihminen on vuosien varrella kritisoinut koko musiikkityyliä sanoen, ettei se oikeastaan ole musiikkia. Tai on, mutta vain hissiin sopivaa. Tai että kaikki siinä oleva on jo tehty klassisella puolella. Tai että se on liian tylsää ollakseen oikeasti kuunneltavaa. Tai että miltei jokainen kappale kuulostaa samalta. Tartun tähän viimeksi mainittuun, sillä muut ovat enemmän tai vähemmän makuasioita.
Jokaisessa teoksessa – sävellyksessä, tekstissä, koreografiassa, maalauksessakin – on oma rytminsä, jota ilman se jäisi torsoksi. Ilman kehittelyä kohti tiettyä pistettä se ei olisi mitään. Jotkut pitävät pitkäkestoisista, hyvin kirjoitetuista kirjoista, ja joillekin Joycen Odysseus on mahdotonta luettavaa. Silti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Odysseus on romaani.
Ambient onnistuu klassisen musiikin tavoin välittämään minulle tunteita paljon lyyrisiä kappaleita selvemmin. Katja Ståhl taisi joskus kysyä “Kun lauletaan hevosesta, niin täytyykö samalla näyttää hevosen kuvaa?“. Se summaa minusta hyvin sen jonkin, jota ambientista löydän ja saan.
Kun sanottu puuttuu, viestin muodostaa kokemistaan tunnetiloista. Viime päivinä bussin ikkunan läpi nähty kaupunki on muuttunut surumieliseksi ja hieman eteeriseksi elokuvaksi, kun jokin kappale on maalannut arkisetkin asiat hidastetuksi utopiaksi. Yhä useammin ambient-levyistä tulee hyvällä tavalla haikea olo.
Viime päivät korvissani on soinut miltei jatkuvasti Aes Dana, ystävän tipautettua muutaman levyn lainaksi. Jos ei karsasta konemusiikkia tai äänimaisematrippailua, kannattaa kokeilla sen lisäksi vaikkapa Carbon Based Lifeformsia tai Biosphereä.