Taannoin joku lehti tiivisti Massive Attackin kummallista kulttimainetta nauttivaksi bändiksi, jolla on tietty sädekehä huolimatta siitä, että lähes 20-vuotiseen uraan on mahtunut vain viisi studioalbumia. Ostin Blue Linesin tenavana muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja sittemmin jokainen noista viidestä on tullut ostettua. Mezzanine on edelleen minulle viime vuosikymmenen hienoin levy, ja vakiokamaa varsinkin hifistelyyn.
Sitten on tämä Heligoland. Tämä tuore albumi.
Alkupään raidoista jää käteen sekava tunne, että suosikkibändi on nyt kuulkaa ottanut ja kajahtanut. Hetkittäin tunnelma on niin poppia ettei tiedä, miten päin levyä pitelisi. Kappaleita Babel ja Psyche kuunnellessa tuntuu, kuin The Cranberries olisi naitettu Portisheadille ja lopputulokset miksattu rakastan ihan kaikkia vaikka ne kuoleekin lopuksi -tripillä. On outo tunne tajuta, että joku kestosuosikki muuttuu ja kasvaa, niin kuin taannoinen Helsingin keikka osoitti. Koko levyn luonne on paljon enemmän musiikillinen ja kokemuksellinen kuin mitä tätä edeltävä 100th Window antoi odottaa.
Levyn viimeinen raita on kuitenkin ihan taattua Massive Attackia, ja kummajainen muiden kappaleiden melankolisen äänitrippailun joukossa. Atlas Air veti minut hiljaiseksi, ja kuuntelin raidan viisi kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, että levyllä on yksi helposti avautuva helmi. Sellainen kappale, jonka voi kuunnella ihan omasta mielihyvästä tai jonka voi soittaa bändiä tuntemattomalle esimerkkinä.
Sellainen kappale, jota voi tanssia keittiössä pienesti heiluen.
Ostin tuon sattumalta tänään. Tänään ei enää jaksa paneutua, paneudun huomenna.
Tässä kohtaa olisi kuitenkin täsmällisen oikea hetki viitata kohtalaisen pitkään aikaperspektiiiviin ja sanoa: kiitos. Siitä esimerkistä jonka kerran soitit.