Halusin siis saavuttaa seuraavan tilanteen:

1. CD-kokoelma olisi saatavilla täydellisellä äänenlaadulla
2. Ratkaisu olisi mahdollisimman riippumaton tietokoneesta tai sen käyttöjärjestelmästä
3. Levyjä ei tarvitsisi vaihtaa
4. Kirjasto olisi helposti selailtavissa ja muokattavissa
5. Tarvittaessa musiikkia saisi helposti myös mobiililaitteisiin mukaan

Ensimmäinen vaatimus rajasi Spotifyn kokonaan pois: Jos haluaa saada äänestä kaiken irti ei  Spotifyn maksullisenkaan version äänenlaatu tyydytä, vaan lähtöpisteenä on oltava CD-levy josta musiikki otetaan talteen. Levyjen vaihtamattomuus, helppo selailu ja mobiililaitteiden mukaanotto tarkoitti tietenkin kirjaston siirtämistä tietokoneelle. Ja kymmeniä eri ratkaisuja, joista piti valita sopivin.

Squeezecenter

Päädyin hankkimaan Logitechin Squeezebox-sarjan Transporterin, josta olen kirjoittanut jo aiemmin. Squeezebox rakentuu fyysisen laitteen lisäksi Squeezecenter-palvelinohjelmistosta, joka asennetaan samalle laitteelle jossa musiikkikirjasto on. Laite juttelee lähiverkon avulla palvelinohjelmiston kanssa, ja musiikki siirretään siis joko langattomasti tai kaapelilla soittimelle.

En kuitenkaan halunnut tilannetta, jossa tietokone olisi päällä yötä päivää musiikkikirjaston saatavilla olemisen vuoksi. Perehtyminen osoitti, että muutama verkkolevy (eli NAS) sisälsi mahdollisuuden asentaa Squeezecenter suoraan laitteeseen, eliminoiden erillisen tietokoneen tarpeen.

Sisäverkon rakenne

Oheinen kaavio näyttää verkon rakenteen. Kaikessa insinöörimäisyydessään se on tärkeä siksi, että tiettyjen asioiden ratkaisemiseen kului yllättävän paljon aikaa.

Diagrammissa verkkolevy on Varasto, joka siis sisältää  musiikkikokoelman lisäksi Squeezecenter-palvelinohjelmiston.

Diagrammista käy niin ikään ilmi, että Varasto ja pääasiallinen kone (iMac) ovat kaapeleilla kiinni tukiasemassa langattoman verkon sijaan. Näin siksi, että liikenne kaikkiin suuntiin olisi mahdollisimman sujuvaa. Verkkolevyn jaot tulevat aina automaattisesti käyttöön tällä koneella.

Musiikin kulku

Pienellä miettimisellä CD-levyn päätymisen musiikkikeskukseen sai yksinkertaistettua yllättävän helpoksi prosessiksi.

Levy luetaan koneella Apple Lossless -tiedostoiksi XLD-ohjelmalla. Yhden levyn vieminen koneelle kestää noin viisi minuuttia ja tapahtuu automaattisesti, kun työnnän musiikkilevyn iMacciin.

Nämä tiedostot tiputetaan iTunesiin, jonka musiikin säilytyspaikka on Varastossa: iTunes siis huolehtii tiedostojen kopioinnista oikeaan paikkaan verkkolevyllä. Yhden levyn tapauksessa tähän kuluu vajaa minuutti.

Sen jälkeen palvelinohjelmistoa käskytetään tarkistamaan, onko musiikkikirjastossa tapahtunut muutoksia. Tarkistus kestää muutaman minuutin, ja sen jälkeen musiikki on kuunneltavissa stereoista. Jos ei ole tarvetta kuunnella albumia välittömästi, niin palvelinohjelmisto tarkistaa itsensä aina öisin uudelleen, ja Squeezecenterin tuleva versio osaa kuulemma tehdä tämän automaattisesti kun uusia kappaleita lisätään.

Hyvin simppeliä.

Mutta miksi iTunes?

Yksi digitaalisen musiikin parhaista puolista on käsin tehtyjen ja automatisoitujen soittolistojen käyttö. Vaikka Squeezecenterin käyttöliittymä onkin suhteellisen ajanmukainen, ei se kuitenkaan loista soittolistojen luonnissa tai musiikin metatietojen hallinnassa.

iTunes tallentaa musiikkia koskevat tiedot omaan iTunes Library.xml -tiedostoonsa. Kun iTunesissa luodaan soittolista tai korjataan vaikkapa levyn julkaisuvuosi, päätyvät nämä tuohon tiedostoon. Squeezecenter puolestaan lukee tätä xml-tiedostoa, ja käy iTunesin kirjaston säännöllisin väliajoin läpi imaisten sen tiedot itseensä. Näin soittolistat ja metatiedot ovat jatkuvasti ajan tasalla.

Koska musiikki on saatavilla myös iTunesissa, sen saa myös mukaan helposti. Uusin iTunes sisältää mahdollisuuden pakata mobiililaitteisiin tuleva musiikki pienempään (ja häviölliseen) muotoon, kun laite synkronoidaan iTunesin kanssa. Koska itselleni äänenlaatu on hieman akateemisempi asia kuulokkeilla ruuhkabussissa kuin kotisohvalla, tartun tähän ominaisuuteen mielelläni. Näin mukana kulkeva musiikki ei myöskään vie liikaa tilaa laitteesta — mukana kulkevat tiedostot ovat kooltaan alle viidenneksen varsinaisista versioistaan.

Langattomasti ilmoille

Kaikki muut laitteet paitsi iMac, Varasto ja varmuuskopiointi juttelevat keskenään langattomasti. Langaton verkko riittää enemmän kuin hyvin musiikin häiriöttömään siirtoon Transporterille, joka siis on suoraan kiinni stereoissa.

Squeezecenterillä on verkkokäyttöliittymä, josta sitä hallitaan. Musiikkikirjastoa voi siis käskyttää  millä tahansa laitteella, jossa on selain tai erillinen hallintaohjelmisto. On mahtavaa vaihtaa olohuoneessa soiva musiikki astetta ryydikkäämmäksi työhuoneesta, tai hiljentää toistoa puhelimella sängystä juuri ennen nukahtamista.

Varmuuskopiointi ja teratavut

Digitaalisen varastoinnin kauhukuva on kovalevyn poksahtamista seuraava kaikki on menetetty -hiljaisuus, jollaisia olen jo muutaman elämässäni kokenut. Siksi varmuuskopiointiskeema oli pakko miettiä melko aukottomaksi.

Itse varasto toimii kahdella kovalevyllä, jotka varmistavat toisiaan. Jos toinen näistä hajoaa, jatkaa toinen saumattomasti töitä kunnes hajonnut levy on korvattu uudella. Tämän lisäksi koko varaston sisältö kopioidaan kerran kuussa tai kahdessa erikseen paikalle haettavalle ulkoiselle levylle (kaavion kuukausittainen varmistus). Näin siksi, ettei vaikkapa tulva tai tulipalo vie aivan kaikkea — tuo levy kun on aina muualla kuin kotona.

Diagrammissa näkyy myös toinen varmuuskopiointiasema. Se on verkossa pysyvästi kiinni oleva levy, joka varmuuskopioi työkoneen päivittäin.

Entäpä ne koot? Varastossa on 1,5 teratavua tallennustilaa, ja tällä hetkellä musiikkikokoelma vie siitä 220 gigatavua. Tuo 220 gigatavua on hieman yli 700 levyä, käsin koneelta vietynä. Teoreettisesti sinne siis mahtuu noin 4700 levyllistä cd-laatuista musiikkia. Kasvun varaa siis on, mutta kun yhtälöön myöhemmin lisää videomateriaalin niin tila hupenee nopeammin.

Rammstein on keikalla sekoitus sirkusta ja musiikkia, ja eilinen repäisy huikein näkemistäni. Pyrotekniikan, valojen ja käsikirjoitettujen tapahtumien sekoituksesta on vaikea nostaa parasta esimerkkiä, mutta vaikkapa Itävältalaispedofiilista kertovan kappaleen hitaassa alussa lavan valaisivat vihreät laserit. Kun kappale lähti käyntiin ja valot rävähtivät päälle, niin jokainen valonsäde paljastui tulevan ilmassa roikkuvan lapsinuken otsasta. Kappaleen lopussa nuket räjähtivät yksi kerrallaan musiikin tahdissa.

Makaaberia, mutta hyvää. Ja varmasti jotakuta ärsyttävää – Valko-Venäjä on antanut yhtyeelle porttikiellon, sisällön ollessa mitä on.

Rammstein on kuin oman alansa Esa Saarinen. Popularisoiden omaa kenttäänsä se on monelle ensimmäinen tuttavuus genressään, mutta alaa paremmin tuntevalle harrastajalle se jää helposti liian kevyeksi ja populistiseksi.  Muitakin industrial-bändejä on, mutta harva ottaa yleisönsä tuolla laajuudella kuin herrat saksalaiset. Feuer frei!

Sitten on tämä Heligoland. Tämä tuore albumi.

Alkupään raidoista jää käteen sekava tunne, että suosikkibändi on nyt kuulkaa ottanut ja kajahtanut. Hetkittäin tunnelma on niin poppia ettei tiedä, miten päin levyä pitelisi. Kappaleita Babel ja Psyche kuunnellessa tuntuu, kuin The Cranberries olisi naitettu Portisheadille ja lopputulokset miksattu rakastan ihan kaikkia vaikka ne kuoleekin lopuksi -tripillä. On outo tunne tajuta, että joku kestosuosikki muuttuu ja kasvaa, niin kuin taannoinen Helsingin keikka osoitti. Koko levyn luonne on paljon enemmän musiikillinen ja kokemuksellinen kuin mitä tätä edeltävä 100th Window antoi odottaa.

Levyn viimeinen raita on kuitenkin ihan taattua Massive Attackia, ja kummajainen muiden kappaleiden melankolisen äänitrippailun joukossa. Atlas Air veti minut hiljaiseksi, ja kuuntelin raidan viisi kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, että levyllä on yksi helposti avautuva helmi. Sellainen kappale, jonka voi kuunnella ihan omasta mielihyvästä tai jonka voi soittaa bändiä tuntemattomalle esimerkkinä.

Sellainen kappale, jota voi tanssia keittiössä pienesti heiluen.

Viime vuosina olen juuri tuota äänimattoajattelua vasten huomannut hurahtaneeni ambientiin. Pitkät, usein vain muutamalla koukulla varustetut hidastempoiset kappaleet tasoittavat kaikkea sitä hektisyyttä mitä päiviin kertyy.

Muutamakin ihminen on vuosien varrella kritisoinut koko musiikkityyliä sanoen, ettei se oikeastaan ole musiikkia. Tai on, mutta vain hissiin sopivaa. Tai että kaikki siinä oleva on jo tehty klassisella puolella. Tai että se on liian tylsää ollakseen oikeasti kuunneltavaa. Tai että miltei jokainen kappale kuulostaa samalta. Tartun tähän viimeksi mainittuun, sillä muut ovat enemmän tai vähemmän makuasioita.

Jokaisessa teoksessa – sävellyksessä, tekstissä, koreografiassa, maalauksessakin – on oma rytminsä, jota ilman se jäisi torsoksi. Ilman kehittelyä kohti tiettyä pistettä se ei olisi mitään. Jotkut pitävät pitkäkestoisista, hyvin kirjoitetuista kirjoista, ja joillekin Joycen Odysseus on mahdotonta luettavaa. Silti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Odysseus on romaani.

Ambient onnistuu klassisen musiikin tavoin välittämään minulle tunteita paljon lyyrisiä kappaleita selvemmin. Katja Ståhl taisi joskus kysyä “Kun lauletaan hevosesta, niin täytyykö samalla näyttää hevosen kuvaa?“. Se summaa minusta hyvin sen jonkin, jota ambientista löydän ja saan.

Kun sanottu puuttuu, viestin muodostaa kokemistaan tunnetiloista. Viime päivinä bussin ikkunan läpi nähty kaupunki on muuttunut surumieliseksi ja hieman eteeriseksi elokuvaksi, kun jokin kappale on maalannut arkisetkin asiat hidastetuksi utopiaksi. Yhä useammin ambient-levyistä tulee hyvällä tavalla haikea olo.

Viime päivät korvissani on soinut miltei jatkuvasti Aes Dana, ystävän tipautettua muutaman levyn lainaksi. Jos ei karsasta konemusiikkia tai äänimaisematrippailua, kannattaa kokeilla sen lisäksi vaikkapa Carbon Based Lifeformsia tai Biosphereä.

Musiikkitiedostojen kanssa kun on tullut sählättyä jo pitkään, niin ajattelin digitoinnin aluksi varmistella kaikki mahdolliset kulmat jotta asioita ei tarvitsisi tehdä useampaan kertaan. Tämä tarkoitti levyjen luettelointia samalla kun ne kävivät koneella digitoitumassa. Vakuutusyhtiötä varten levyistä tarvitaan kuitenkin lista, ja mikäli jotain sitten todella käy niin ilman sellaista listaa monia levyjä unohtaisi joka tapauksessa niitä pelkästä muistista kaivellessaan.

Käytännössä digitointia tuli tehtyä epäsäännöllisesti muutama tunti kerrallaan. Pino levyjä tietokoneen luo, sitten syötetään levyjä vuorotellen XLD-ohjelmalle joka puristaa niistä häviöttömiä, cd-tasoisia tiedostoja. Jokaisen levyn yhteydessä piti tarkistaa sen tiedot (levyn nimi, artisti, julkaisuvuosi jne.) kohdilleen, joskin nämä tulivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä automaattisesti verkosta oikein. Useiden levyjen kansitaide piti metsästää erikseen, mutta nämäkin löytyivät kohtuullisesti verkosta pienellä googlettelulla.

Digitoinnin lomassa levyt pystyi samalla luetteloimaan Delicious Libraryyn, luettelointisoftaan josta sitten tuo lista vakuutusyhtiöllekin aikanaan lähtee. Ja helppohan tuota listaa on ylläpitää ja käyttää myöhemminkin – sama softa kun kertoo kenelle levyjä tulikaan lainattua.

Lopputuloksena koneella on nyt hieman runsas 200 gigatavua musiikkia. Sen verran työläs tuo projekti kuitenkin on ollut, etten ryhtyisi siihen uudelleen: kirjaston säännöllinen varmuuskopiointi on pakollista mikäli haluaa mielenrauhansa.

Projektin myötä myös laadukas cd-soittimeni siirtyy kokonaan pois laitehyllystä, joka tuntuu jotenkin hassulta näin vanhakantaisen levynhalaajan vinkkelistä. Totuus on kuitenkin se, että musiikkipalvelimen keväisen käyttöönoton jälkeen sitä ei ole tullut käytettyä kertaakaan. Silläkin on todennäköisesti jo ostaja, mutta katsotaan mitä tapahtuu.

Vinyylien hyvistä ja huonoista puolista on kirjoitettu maailman sivu. Se pitää kääntää käsin, ja mikäli haluaa kuunnella sen tietyn kappaleen niin neula pitää käsin viedä juuri oikeaan kohtaan. LP-levyissä on vinyylifiilien mukaan CD-levyä dynaamisempi ääni, joka välittyy kuulijalle äänen lämpimyytenä, rikkaampana tunnelmana ja tietynlaisena läsnäolona. Levyissä olevat pienet rasahdukset kuuluvat samaan kategoriaan kuin konserttisalissa tai keikalla olevat hälyäänet: joku yskii, joku rapistelee tai tuuli puhaltaa. Musiikista pystyy silti nauttimaan, ja monelle ne kuuluvat asiaan.

Omistan kaksi LP-levyä, jotka molemmat ostin kannatuksena ystävien bändeille. Kumpaakaan en ole koskaan päässyt kuuntelemaan, sillä en ole koskaan omistanut LP-soitinta. Olen toki kuullut noita levyjä bileissä sekä ystävien luona, joten ne eivät ole vieraita. Ostin ensimmäiset CD:ni 20 vuotta takaperin, ja sittemmin olen kuunnellut huomattavaa määrää erilaisia laitteistoja erilaisissa yhteyksissä, niin omassa kodissani kuin muuallakin. Ja vaikka kuinka haluaisinkin ylistää LP-levyjä, en millään pysty. Minusta ne ovat muinaisjäänteitä.

On nerokasta, että musiikkia saa nykyään niin monessa eri muodossa. IPod-aikakautena musiikki ei rajoitu laukussa olevaan levyyn, jonka kuuntelu odottaa kotona vaan sen saattaa ostaa ratikassa istuessaan ja aloittaa kuuntelun seuraavalla pysäkillä. Yhä useammassa taskussa on laite, joihin mahtuu helposti isompikin musiikkikirjasto. Samaan aikaan Spotify on esitellyt (jenkeille tutun Pandoran jalanjäljissä) konseptin, jossa kuukausimaksua vastaan voit kuunnella alati kasvavaa määrää musiikkia. Voit siis kuunnella lähes mitä tahansa mieleesi juolahtavaa kappaletta välittömästi, kunhan sinulla on verkkoyhteys. Äänenlaatu on mitä on, mutta riittää useimmille: keskeistä on musiikki ja sen saatavuus.

Audiofiileille vaihtoehtoja ovat käytännössä ainoastaan CD ja LP, ennen kuin isot verkkokaupat alkavat tarjoamaan pakkaamattomia musiikkitiedostoja. Kaikki muut vaihtoehdot – verkosta ostetut musiikkitiedostot, Spotifyt ja muut – ovat pois pelistä niiden äänenlaadun vuoksi. Vaikka eroa ei entuudestaan tuntemattoman levyn kanssa kuulisikaan, useimmille riittää tieto siitä että puute on ylipäätään olemassa tiedoston rakenteesta johtuen. Jotkin yksittäiset artistit (Nine Inch Nails ja Radiohead tulevat mieleen) tarjoavat musiikkiaan myös FLAC-tiedostoina joka täyttää kultakorvienkin tarpeet, mutta näitä pioneereja on vähän.

Pohjaan LP-ymmärtämättömyyteni tähän helppokäyttöisyyteen. Musiikissa nykyään puhuu myös helppokäyttöisyys ja vaivattomuus, se miten helpoilla keinoilla se saadaan nykyään mukaan ja osaksi arkea: siis tavallaan musiikin saavutettavuus. CD-levyä markkinoitiin aikoinaan samalla argumentilla suhteessa LP-levyyn.

Siirryin hiljan kokonaan digitaaliseen toistoon, jossa stereoilta käsin kuunnellaan tietokoneen musiikkivarastoa langattoman verkon avulla. Tämä toi mukanaan uuden askeleen helppoudessa: sen lisäksi että mikä tahansa hyllyssä oleva levy tai kappale on vain kaukosäätimen napin painalluksen päässä (tai musiikkikirjastoni soitettavissa mistä tahansa missä minulla on verkkoyhteys), pystyy musiikkia kuuntelemaan genreittäin, vuosittain, artisteittain – miten päin tahansa. Konemainen logiikka ja lajittelu tuo mukanaan ratkaisuja, joiden eteen olisi aiemmin kyykistelty levyhyllyn edessä tunti jos toinenkin. CD-levystä on otettu askel eteenpäin.

LP-levyissä on samaa viehätystä ja patinaa kuin kirjoissa tai vanhoissa tavoissa: niissä on kiireettömyyttä ja hienostuneisuutta, joka varmasti vetoaa moneen. Moni vanha äänite on saatavilla vain LP:nä, ja sitäkin kautta soitin puolustaa paikkaansa. Näen siinä kuitenkin samaa analogiaa kuin käsin kirjoittamisessa: käsin kirjoittamisessa on hienoutta, mutta melko nopeasti se hienous karisee epäkäytännöllisyyteen.

Saman digitaalisen keskellä en oikein osaa ottaa usein kuultua esine- tai räpläysanalogiaakaan (“Haluan sen kannen jota hypistellä”) kovin vakavasti. Keskeistä on kuitenkin musiikki, muodossa missä hyvänsä. LP:t eivät kuitenkaan enää kuulu tähän aikakauteen, tai siihen samaan rytmiin jonka digitaalisuus on tuonut tullessaan.

Silloin tällöin kohdalle osuu sellainen levy, joka tuntuu kaikin puolin häkellyttävän tuoreelta, jossa jo läpikäytyyn genreen puhalletaan uutta ja onnistunutta otetta.

Untrue maalailee brittiläistä äänimaisemaa vailla traditionaalisempaa jumputusta tai tarkkaa tanssibiittiä. Korrekti genre on mitä ilmeisimmin dubstep. Levyn ilmaisu on jossakin ambientin, tanssimusiikin ja tunnelmoinnin välimaastossa, ja luo onnistuneen kuvan sateisesta kaupungista, menetyistä ihmissuhteista, pienien tapahtumien öistä ja henkilökohtaisista kokemuksista.

Rytmit ovat omanlaisiaan, ja niiden pääpaino tuntuu olevan nimenomaan tunnelmien maalailussa eikä suoranaisessa tarttuvuudessa. Untrue on musiikkia suremiseen ja yksilöllisiin hetkiin.

Tämä levy ei tarjoile akustisen ilmaisun ystäville juuri mitään, eikä tunnu kumartavan muita totuuksia kuin ihan omiaan. Burial onkin kokonaan yhden miehen koneprojekti. Julkisuudelta piilossa pysyvä brittiartisti on Wikipedian mukaan napannut jo muutaman palkinnonkin.

Akustisessa mielessä Untrue on kiinnostavaa kuunneltavaa. Pitkälle tuotetun levyn tilantuntu on hyvä ja paikoitellen loistavakin, joskin olisin odottanut bassopäähän vähän enemmän rypistystä. Hifistit saanevat tästä irti paljonkin, jos musiikki toimii omalla kohdalla.

Hyvä lisä levyhyllyyn. Jos se olisi kategorioiden mukaan järjestetty, tämä löytyisi kohdasta Musiikkia omiin hetkiin.