Hesari uutisoi kuluttajaviranomaisen haluttomuudesta puuttua käynnissä olevaan terminologiavaihdokseen nykyisistä pankki- ja luottokorteista uusiin debit- ja credit-kortteihin.

Vaikka vierasperäiset sanat tuntuvatkin tässä typerältä universalismilta, niin vielä typerämmältä minusta tuntuu haloon aikaansaava törmäyskohta niihin: siis pankkiautomaatin valikko, jossa komeilee Credit ja Debit.

Kun termit eivät miellytä, niin olisiko tätä  siirtymää voinut pehmentää laittamalla vanhat termit vaikkapa pienemmällä näiden alle? Kyllä käyttöliittymäsuunnittelu ulottuu ihan arjen ja terveen järjen tasolle.

Olisiko keskustelu ollut kautta linjan hillitympää, jos siirtymävaiheessa tultaisiin puoleen väliin vastaan? Vai eikö alla oleva järjestelmä tuekaan kaksirivistä tekstiä tuossa kohdin?

Viite: Viranomainen: Kuluttajan on vain totuttava debit- ja credit-termeihin – HS.fi – Talous.

Jokainen neljästä ryhmästä kysyi oikeastaan säännön mukaan saman kysymyksen, ja se oli useimmiten ainoa kysymys koko ryhmältä. Se kuului “paljonko työstäni saa palkkaa“. Sessioiden välissä ehdin jutella koulun opettajien kanssa, jotka kertoivat että kysyttäessä tulevaisuuden ammattia vastaus on usein “toimitusjohtaja”. Olin hieman yllättynyt. Oppilaiden käyttäytymisestä ja reaktioista jäi vaikutelma, että kuvaan toimitusjohtajuudesta yhdistettiin se ettei näiden tarvitse tehdä mitään.

Muistan melko hämärästi oman kouluaikani, mutta muistan faktisesti etten haaveillut toimitusjohtajan ammatista. Itse asiassa en muista kenenkään puhuneen siitä haaveena, kenties siksi että monella meistä oli vanhempina niitä toimitus- ja varatoimitusjohtajia eikä siitä tullut mitenkään ruusuista kuvaa. Elettiin lama-ajan vuosia, ja kenties sitä kautta kuvaan unelmien työpaikasta ei mahtunut stressaantuneisuus, kaksitoistatuntiset työpäivät ja edustaminen milloin missäkin illanistujaisissa.

Muistan, että monet haaveilivat urheilijan urasta. Tuskin ne realiteetit itsellä olivat yhtään sen paremmin käsissä kuin noilla tapaamillani nuorillakaan, mutta en osannut ajatella silloin että isona haluan paljon rahaa.

Mietin, mikä vaikutus myös internetin yleistymisellä on tuohon haaveeseen. Urheilijoista oli helppo haaveilla, sillä he olivat turvallisia ja tuttuja nimiä sanomalehdissä ja televisiossa. Nykyinen median reality-rumba, yksityiselämän pienilläkin asioilla revittely ja netin kaikkivoipaisuus tiedonlähteenä kenties pitää haaveet kaukana julkisuudesta noilla 16-vuotiallakin. Menestys voi tulla liian lähelle, kuva siitä on liian selvä jotta siihen voisi tarttua.

Mutta toimitusjohtaja. Ehkä se haaveena tarpeeksi abstrakti, toimitusjohtajan ei tarvitse olla ammatikseen keskellä mediasirkusta. Toimitusjohtaja voi saada kauheasti rahaa, mutta huonot puolet puuttuvat kun katsoo asiaa vain pinnalta käsin.

Kirjoitettuani monta tuntia koneeni söi tekstini. Yhdessä sekunnissa koko teksti oli mennyttä, ja aamupäivän ajatusten lopputulokset bittiavaruudessa. Ilman erillistä napin painallusta tai mitään, kaatuva sovellus vei ajatukset mukanaan.

En edes muistanut, miten ärsyttävää tekniikan pettäminen on. Olen turtunut automaattitallennuksen luotettavuuteen ja siihen, että jonkinlaisena nine-to-five -tietokoneammattilaisena minulle ei satu tuollaisia. Luonnollisesti minulla on varmuuskopioita, toisia koneita ja varajärjestelmiä siltä varalta että pahin tapahtuu. Silti mikään ei suojaa siltä, että joskus jotakin menetetään iäksi vaikka mikä olisi.

En tulisi millään toimeen perinteisen kynä-ja-muistilehtiö -skeeman kanssa. Kirjoitan sievästi ja selvästi, mutta hyvin hitaasti käsin. Olen tottunut internet-aikakauden mahdollisuuteen siirrellä, korjata ja jäsennellä tekstiä uudelleen, enkä usko että juuri mikään ratkaisu voisi korvata koneella kirjoittamista yhtään kenellekään. Ajatus käsin kirjoitetusta novellista tai romaanista on lähinnä romanttinen absurdistan.

Edes pienten ja keskeneräisten ajatusten katoaminen tuntuu henkilökohtaiselta loukkaukselta. Siirtyessäni macciin vuosia sitten evankelisoin kaikille läheisillenikin sitä, että se ei kenkkuile, tuhoa dokumentteja tai kieltäydy yhteistyöstä yhtä helposti kuin Windows-serkkunsa.

Se oli monin tavoin hauskaa aikaa. Käytin lukemattomia tunteja silloisen blogimoottorin virittelyyn ja ulkoasun hiomiseen. Valvoin pikkutunneille ja silloin kun en vääntänyt jotakin häiritsevää pikseliä enemmän oikealla tavalla vinoon, koetin keksiä siihen jotakin nerokasta sanottavaa.

Aluksi sanottavaa olikin. Vaikka bloggaaminen oli jo vakiintunutta toimintaa eikä mitenkään uutta, tuntui verkkoon kirjoittaminen silti vapauttavalta. Hyvin nopeasti kadotin siitä kuitenkin sen keskeisimmän ajatuksen. Sen, kenelle ja miksi aloin alun perin kirjoittamaan.

Kun tiesin, että blogiani luki aluksi kourallinen tuntemiani ihmisiä aloin väistämättä kirjoittamaan juuri näille ihmisille. Huomasin olevani pikkunokkela ja mietin, miten nivoisin jonkin läheisen tapahtuman hassuin sanankääntein johonkin kirjoittamaani jotta voisin myöhemmin palata siihen jossakin arkisessa tilanteessa. Lukijamäärän kasvaessa mielestäni kummallisiin mittoihin kirjoitin hätääntyneenä paljon turhanpäiväisyyksiä (“Olin tänään päiväelokuvissa. Cool.”), tehden tikusta asiaa. Melkein joka päivä oli pakko kirjoittaa.

Se blogi oli luonteva haudata muutaman ison elämänkäänteen myötä, korvata karulla lopetettu-ilmoituksella. Olin itse asiassa aika iloinen. Ei tarvitsisi enää yrittää olla nokkela tai sanoa asioita, jotka eivät ole sanomisen arvoisia.

Sittemmin olen aloittanut läjän blogeja. Jokainen syntyi poikkeuksetta päätöksen kautta, jossa totesin itselleni että minun on ehdottomasti kirjoitettava. On tärkeää, että jäsentelen ajatuksiani, ja on erinomaisen tärkeää että teen sen verkkoon. Samalla voisin sivuta työasioitani ja luoda listaa niistä asioista, joihin haluan palata. Itse asiassa laukkasin jo niin kaukana omissa ajatuksissani, että koko blogi syntyi kuolleena, liian kunnianhimoisena tai avoimuuden ähkyssä.

Tällä välin on tapahtunut aika paljon. Elämäni on monin tavoin toinen kuin aiemmin, niitä samanlaisia isoja elämänkäännöksiä on ollut muutamakin. Lähes kaikki ystävät, ne teknisluontoisesti vastahankaisimmatkin, löytyvät Facebookista ja kaikki me ihmettelemme miten tulimme toimeen ilman. Twitter ja muut mikrobloggausvälineet täyttävät osan siitä ammattilaistilasta, johon muut eivät tartu. Muutama anarkistisempi ystävä on lopettanut noiden välineiden käytön jo kahteen tai kolmeen kertaan. Bloggaamisesta on tullut joko itsestäänselvää, taakka tai suoranaisen epämuodikasta. Maailmassa on lemmikkihamstereille omistettuja blogeja, jotka tuottavat rahaa.

Olen itse jäänyt koukkuun tiettyyn kasaan verkkovälineitä erilaisten asioiden taltioimiseen. Silti jotain on puuttunut. Puuttui se keino sanoa asioita niin että ne eivät ole lapulla (jonka hukkaan) tai word-tiedostossa (jonka siivoan roskakoriin). Keino kirjoittaa osoite, matkapäiväkirja tai viimeisimmän urheiluprojektin lopputulokset jonnekin yhteen paikkaan. Koostetusti. Sitähän internet on luvannut, rajatonta viestintää kaikille.

Sen blogin nimi oli Rauhaton, ja silloin sen nimi kuvasti omaa tilannettani ja mielenliikkeitteni ennustettavuutta. Vaikka nyt olen kaikkea muuta kuin rauhaton, ei tämän nimi voinut oikein olla mitään muutakaan. Sillä aluksi siinä oli oikea ajatus.  Siinä piti kirjoittaa löysin rantein.