Rammstein on keikalla sekoitus sirkusta ja musiikkia, ja eilinen repäisy huikein näkemistäni. Pyrotekniikan, valojen ja käsikirjoitettujen tapahtumien sekoituksesta on vaikea nostaa parasta esimerkkiä, mutta vaikkapa Itävältalaispedofiilista kertovan kappaleen hitaassa alussa lavan valaisivat vihreät laserit. Kun kappale lähti käyntiin ja valot rävähtivät päälle, niin jokainen valonsäde paljastui tulevan ilmassa roikkuvan lapsinuken otsasta. Kappaleen lopussa nuket räjähtivät yksi kerrallaan musiikin tahdissa.

Makaaberia, mutta hyvää. Ja varmasti jotakuta ärsyttävää – Valko-Venäjä on antanut yhtyeelle porttikiellon, sisällön ollessa mitä on.

Rammstein on kuin oman alansa Esa Saarinen. Popularisoiden omaa kenttäänsä se on monelle ensimmäinen tuttavuus genressään, mutta alaa paremmin tuntevalle harrastajalle se jää helposti liian kevyeksi ja populistiseksi.  Muitakin industrial-bändejä on, mutta harva ottaa yleisönsä tuolla laajuudella kuin herrat saksalaiset. Feuer frei!

Sitten on tämä Heligoland. Tämä tuore albumi.

Alkupään raidoista jää käteen sekava tunne, että suosikkibändi on nyt kuulkaa ottanut ja kajahtanut. Hetkittäin tunnelma on niin poppia ettei tiedä, miten päin levyä pitelisi. Kappaleita Babel ja Psyche kuunnellessa tuntuu, kuin The Cranberries olisi naitettu Portisheadille ja lopputulokset miksattu rakastan ihan kaikkia vaikka ne kuoleekin lopuksi -tripillä. On outo tunne tajuta, että joku kestosuosikki muuttuu ja kasvaa, niin kuin taannoinen Helsingin keikka osoitti. Koko levyn luonne on paljon enemmän musiikillinen ja kokemuksellinen kuin mitä tätä edeltävä 100th Window antoi odottaa.

Levyn viimeinen raita on kuitenkin ihan taattua Massive Attackia, ja kummajainen muiden kappaleiden melankolisen äänitrippailun joukossa. Atlas Air veti minut hiljaiseksi, ja kuuntelin raidan viisi kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, että levyllä on yksi helposti avautuva helmi. Sellainen kappale, jonka voi kuunnella ihan omasta mielihyvästä tai jonka voi soittaa bändiä tuntemattomalle esimerkkinä.

Sellainen kappale, jota voi tanssia keittiössä pienesti heiluen.

Varashälyttimet ovat näppäriä, mutta kiehtovampaa on tietty nähdä omin silmin, mitä tapahtuu. Verkkokameran idea on simppeli: se kytketään kiinni kodin verkkoyhteyteen, ja kameran kuvaa voi seurata verkon kautta. Erona peruswebcamiin ne eivät tarvitse tietokonetta toimiakseen, vaan kaikki tarpeellinen on itse kamerassa. Kun minulle tarjoutui tilaisuus kokeilla tällaista, niin tartuin siihen oitis: kyseessä on D-Link DSC-2121 -kamera, joka toimii langallisen verkkoyhteyden lisäksi langattomana.

Itse kamera on melko pieni, ja langatonta yhteyttä käytettäessä se tarvitsee vain virtaa. Sen voi kiinnittää katto mukaan lukien minne haluaa, kunhan johto yltää seinään: pakettia purkaessa ensimmäinen ärräpää oli virtajohto, joka ei taatusti riitä kenenkään katosta lähimpään pistokkeeseen. Tällainen kamera saattaakin olla fiksumpaa kiinnittää ethernet-kaapelilla, josta se saa myös virtansa (Power Over Ethernet, POE), mutta minulta ei tällaista mahdollisuutta löytynyt.

Itse kameran käyttöönotto on sangen helppoa, jos on Windows-käyttäjä. Kamera asennetaan lähiverkkoon tuuppaamalla cd-levy koneeseen ja seuraamalla muutama, selkeästi opastettu vaihe lävitse, mutta tähän tarvittava ohjelmisto on saatavilla vain Windows-versiona. Järjestelmäriippumattomuuden puolesta puhujana ja Mac-käyttäjänä tämä harmitti, sillä vaikka marginaalissa elänkin niin olen tottunut tasapuolisuuteen – ja sen vaatimiseen. Kameran asennus sujui kuitenkin kehitystyöhön tarkoitetun Windows-ympäristön avulla nopeasti. Sitten testaamaan.

Korkeimmalla tarkkuudellaan kameran ruudunpäivitys jää kymmeneen ruutuun sekunnissa, joka näkyy selvänä nykimisenä. Kuvanlaatu oli kuitenkin omiin mieltymyksiini enemmän kuin riittävä 640×480-kokoisena, jolloin ruudunpäivitys on 30 ruutua sekunnissa ja videokuva ei myöskään tuki lähiverkkoa niin paljon kuin isompi kuvakoko. Odottamaton bonus kamerassa oli ääni. Kamerassa on mikrofoni, jonka avulla sen ympäristöä voi kuunnella, ja liitäntä kaiuttimelle — tällöin videokuvaa tarkkaileva voi saada äänensä kuuluviin (“Hei mitä sä oikein teet? Älä näytä noin säikähtäneeltä.”) kameran verkkokäyttöliittymän avulla. Verkkokäyttöliittymä onkin ainoa keino kameran hallintaan, pois lukien erilliset, maksulliset valvontaohjelmistot jotka osaavat hallita useampaa kameraa.

Kuten asennusohjelmistokin, verkkokäyttöliittymä on suunniteltu Windowsin ehdoilla ja selainoletus oli Internet Explorer. Muutamaa pikkujuttua lukuun ottamatta kaikki kuitenkin toimii vaikkapa Safarilla, sillä keskeisimmät komponentit (videokuva ja ääni jne.) ovat java-appletteja. Exploreria tarvitaan mm. aluevalvonnan piirtämiseen, jossa kameran kuvaan piirretään alue, jonka liikettä kamera valvoo — vaikkapa  ulko-ovi tai vastaava. Kun alueella havaitaan liikettä, kamera tallentaa automaattisesti tapahtumia niin kauan kuin liike jatkuu, ja vielä käyttäjän määrittelemän määrän sekunteja sen jälkeen. Muutenkin asetusmahdollisuudet olivat kattavat, ja kameran voi ohjelmoida tallentamaan liikettä havaittuaan vaikkapa vain tiettyinä aikoina ja niin edelleen.

Minne video sitten menee? Vaihtoehtoja on tarjolla muutamiakin. Itse kamerassa on paikka SD-muistikortille, joka lienee paitsi selkein vaihtoehto myös tietyllä tavalla hankalinkin. Kortin nopea täyttyminen on yksi aspekti, mutta kameran turvallisuus toinen: voron viedessä myös kalliin verkkokameran lähtee muistikortti sitten sen mukana. Tästä syystä kamera osaa lähettää kuvia tapahtumista still-kuvina sähköpostiin ja tuupata niitä myös FTP-yhteydellä verkkoon. Harmillisesti FTP-yhteyttä ei saa turvalliseksi SFTP- tai SSH-yhteydeksi, mutta mailiominaisuus on kätevä.

DSC-2121 osaa tallentaa videota SD-kortin lisäksi Samba-levyjaolle samassa lähiverkossa, joka oli oma valintani tallennukseen. Tässäkin harmitti laitteen Windows-keskeisyys, sillä en tarvitse Samba-protokollaa mihinkään muuhun. Niin tai näin, kun asetukset oli saatu kuntoon niin kamera tallensi liikettä tasaisen varmasti videotiedostoiksi levypalvelimelle, ja tiedostot löytyivät kellonajan mukaan nimettyinä kuukausi- ja päivämääräkansioiden alta. Sama aikaleima löytyy myös laitteen kuvasta.

Videokuvan suurin hyöty on tietty mahdollisuus katsella sitä muualta kuin kotoa. D-Link tarjoaa tähän palvelua, jonka avulla kodin verkkoyhteys on helppo liittää verkko-osoitteeseen. Tällainen DDNS-palvelu on kätevä silloin, kun kodin verkkoyhteyden IP-osoite osoite vaihtuu aina silloin tällöin (mitä se miltei kaikilla yhteyksillä tekee). Sopivalla ohjauksella kodin modeemin tai langattoman tukiaseman läpi videokuvaan pääsee sitten käsiksi mistä tahansa, missä on verkkoyhteys. Sokerina pohjalla D-Linkin uusin laiteohjelmisto toi mukanaan iPhone-tuen, jolla kuvaa näkee suoraan iPhonen näytöltä oikean kokoisena lähes mistä vain, kiitos 3G:n.

Kysymys kuuluukin mitä ihmettä videokuvalla sitten todella tekee? Varkausaspektin lisäksi mieleen tulee valvonta ylipäätään, savun, vesivahingon tai vastaavan varalle. Mahdollisuus nähdä omin silmin kaiken olevan kunnossa lienee kuitenkin se kaikista suurin juttu, ja sovellutuksia keksii kun ryhtyy ajattelemaan luovasti. Sillä voi ottaa kuvan jokaisesta ulko-ovesta tulevasta. Sillä voi tarkistaa, jäikö kahvinkeitin tai hella todella päälle. Sillä voi seurata, kulkeeko naapuri todella takapihan poikki. Sillä voi luoda oman miniorwellmaisen maailmansa, jossa valvoo kotinsa tapahtumia ruudulta.

Ja sillä voi katsoa, pitääkö kissa todella käpälänsä irti kaiuttimista, kun on poissa kotoa.

Kaiken kaikkiaan DSC-2121 on näppärä laite, ja sopiva Mac-käyttäjänkin tarpeisiin mikäli Windows löytyy asennusvaiheeseen. Harmittavinta onkin sen Windows-keskeisyys, mutta lopputulokset ovat pienin varauksin kaikkien käytettävissä.

Viime vuosina olen juuri tuota äänimattoajattelua vasten huomannut hurahtaneeni ambientiin. Pitkät, usein vain muutamalla koukulla varustetut hidastempoiset kappaleet tasoittavat kaikkea sitä hektisyyttä mitä päiviin kertyy.

Muutamakin ihminen on vuosien varrella kritisoinut koko musiikkityyliä sanoen, ettei se oikeastaan ole musiikkia. Tai on, mutta vain hissiin sopivaa. Tai että kaikki siinä oleva on jo tehty klassisella puolella. Tai että se on liian tylsää ollakseen oikeasti kuunneltavaa. Tai että miltei jokainen kappale kuulostaa samalta. Tartun tähän viimeksi mainittuun, sillä muut ovat enemmän tai vähemmän makuasioita.

Jokaisessa teoksessa – sävellyksessä, tekstissä, koreografiassa, maalauksessakin – on oma rytminsä, jota ilman se jäisi torsoksi. Ilman kehittelyä kohti tiettyä pistettä se ei olisi mitään. Jotkut pitävät pitkäkestoisista, hyvin kirjoitetuista kirjoista, ja joillekin Joycen Odysseus on mahdotonta luettavaa. Silti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Odysseus on romaani.

Ambient onnistuu klassisen musiikin tavoin välittämään minulle tunteita paljon lyyrisiä kappaleita selvemmin. Katja Ståhl taisi joskus kysyä “Kun lauletaan hevosesta, niin täytyykö samalla näyttää hevosen kuvaa?“. Se summaa minusta hyvin sen jonkin, jota ambientista löydän ja saan.

Kun sanottu puuttuu, viestin muodostaa kokemistaan tunnetiloista. Viime päivinä bussin ikkunan läpi nähty kaupunki on muuttunut surumieliseksi ja hieman eteeriseksi elokuvaksi, kun jokin kappale on maalannut arkisetkin asiat hidastetuksi utopiaksi. Yhä useammin ambient-levyistä tulee hyvällä tavalla haikea olo.

Viime päivät korvissani on soinut miltei jatkuvasti Aes Dana, ystävän tipautettua muutaman levyn lainaksi. Jos ei karsasta konemusiikkia tai äänimaisematrippailua, kannattaa kokeilla sen lisäksi vaikkapa Carbon Based Lifeformsia tai Biosphereä.

Hesari uutisoi kuluttajaviranomaisen haluttomuudesta puuttua käynnissä olevaan terminologiavaihdokseen nykyisistä pankki- ja luottokorteista uusiin debit- ja credit-kortteihin.

Vaikka vierasperäiset sanat tuntuvatkin tässä typerältä universalismilta, niin vielä typerämmältä minusta tuntuu haloon aikaansaava törmäyskohta niihin: siis pankkiautomaatin valikko, jossa komeilee Credit ja Debit.

Kun termit eivät miellytä, niin olisiko tätä  siirtymää voinut pehmentää laittamalla vanhat termit vaikkapa pienemmällä näiden alle? Kyllä käyttöliittymäsuunnittelu ulottuu ihan arjen ja terveen järjen tasolle.

Olisiko keskustelu ollut kautta linjan hillitympää, jos siirtymävaiheessa tultaisiin puoleen väliin vastaan? Vai eikö alla oleva järjestelmä tuekaan kaksirivistä tekstiä tuossa kohdin?

Viite: Viranomainen: Kuluttajan on vain totuttava debit- ja credit-termeihin – HS.fi – Talous.

Puhelimeen ei kuitenkaan ollut saatavilla automaattisia asetuksia Elisan 3G- tai MMS-asetuksille, jotta pääsisi käsiksi sekä mobiilidataan että multimediaviesteihin. Tongittuani sekä Elisan ohjeita että alan foorumeja löysin tiedot molempiin, ja pienen yhdistelyn jälkeen yhteydet toimivat ensi yrittämällä. Ajattelin kirjoittaa asetukset myös tänne, iloksi muillekin käyttäjille.

Puhelimen kohdasta Asetukset > Yleiset > Verkko > Matkapuhelindataverkko aukeaa oheinen näkymä, johon asetukset pitää kirjoittaa. Muut kentät saavat jäädä tyhjiksi, tämä ei vaikuta toimintaan. Tämän jälkeen asetukset tallennetaan, ja presto. Tässä asetukset vielä tekstinä:

Matkapuhelindata

• APN: internet

Multimediaviestintä

• APN: mms
• MMSC: mms.elisa.fi
• MMS-välipalvelin: 213.161.41.57
• MMS UA Prof URL mms.elisa.fi

Tärkeä huomio näihin liittyen: jos palaat asetuksiin annat iTunesin päivittää laitteen operaattoriasetukset tämän jälkeen, ovat molemmat APN-kentät tyhjiä. Yhteydet silti toimivat. Oheiseen kuvaan lisäsin ne selvennyksen vuoksi. Tällöin yhteydet lakkaavat toimimasta, sillä iTunesin automaattiset operaattoriasetukset eivät tunnu toimivan Elisalle tätä kirjoitettaessa. Jos ja kun keksin tähän kiertotien ja ratkaisun, niin palaan asiaan.

Edit: iTunesin automaattiasetukset sotkivat asiat.

Muistaakseni Hesarin verkkouudistuksessa tavoiteltiin parempaa käytettävyyttä ja palvelun sujuvuutta. Nyt näyttää käyneen niin, että mainostilan myyminen tapahtuu hinnalla millä hyvänsä – myös mainitun käytettävyyden ja palvelun nopeuden. Ylläoleva kuvaruutukaappaus on hivenen suurempi kuin mitä nykystandardeilla vanhahtavaan, 15-tuumaiseen standardiresoluutioon mahtuu kerralla. Yhä yleistyvät miniläppärit näkevät tuosta vain pienen viipaleen kerralla, sekin keltaista haamua.

Tästäkin kenties sanotaan, että “näitä jättivetoja tulee onneksi vain harvoin”. Totuus on, että niistä maksetaan hyvin: jopa niin hyvin, että poikkeuksia linjassa voidaan tehdä harva se päivä. Heti seuraavalla sivulla odotti miltei saman kokoinen DNA:n mainosbanneri. Käyttäjille ilmainen verkkopalvelu eli ei, uutispalveluna uskottavuuden, luotettavuuden ja puolueettomuuden kuvaa on hankala ylläpitää jos päällimmäisenä käyttäjällä on sisällön kaivaminen jostakin liian kaukaa mainoskuvien alta.

Aika näyttää, ovatko nämä taantuman aiheuttaman budjettivajeen ajan ilmiöitä vai sääntöjä, jotka sitten viitoittavat tulevia budjettikehyksiä verkkopalvelujen jatkokehityksessä.

Hieman perustietoa niille satunnaisille, jotka eivät laitteita tunne: Molemmat laitteet siis toistavat tietokoneelle (tai sisäverkkoon liitettävälle levyasemalle) tallennettua musiikkia suoraan stereoista, ilman itse tietokonetta. Niitä käytetään niiden omalla kaukosäätimellä, ja näin päästään eroon ikävästä “tietokone olohuoneessa”-ajatuksesta. Ja levyjen vaihtamisesta, levypinoista, ja levyistä ylipäätään mikäli niin haluaa.

Siinä missä Classic on peruskäyttäjälle riittävä, kompaktin kokoinen ja kohtuullisen edullinen (n. 200€) mediatoistin, Transporter on stereolaitteen kokoinen, vakavalle harrastajalle suunnattu hifilaite niin suorituskyvyltään kuin hinnaltaankin (n. 2000€). Mitä tällä hinnanerolla sitten saa?

Classicini oli kytketty Cambridge Audio 740C -soittimen kautta stereoihin, joka on teknisenä ratkaisuna identtinen kuin saman valmistajan DacMagicin käyttäminen – piirit ja teknologia ovat molemmissa samat, mikäli luotettavaksi havaittuun myyjähenkilöön on uskominen. Transporter sen sijaan sisältää oman, teknisesti korkealaatuisemman AKM:n dac:insa joten se on kytketty suoraan vahvistimeen.

Suoraan vahvistimeen kytkettynä Squeezebox Classic kuulosti lattealta, stereokuva tuntui hieman sekavalta eikä erottelukyky jättänyt suurtakaan jälkeä. CA:n soittimen läpi syötettynä ääni sen sijaan parantui Classicissa huomattavasti. Bassot saivat napakkuutta, erottelukykyä ja äänimaisema avartui paljon jäsentyneemmäksi.

Olin toistoon pitkälti tyytyväinen, joskin koin stereokuvan kanssa pieniä ongelmia silloin tällöin. Tämä ilmeni lähinnä pienenä ärsyttävyytenä soinnissa sekä se soi melkein tuossa -kokemuksena joidenkin levyjen kanssa. Ajattelin tämän olevan pitkälti akustointikysymys, vaikka tila onkin niin kuuntelupaikan kuin kaiutinten asemoinninkin suhteen pitkälti kunnossa.

Classiciin verrattuna Transporter nosti soinnin aivan kokonaan eri tasolle. Stereokuva loksahti täysin kohdalleen, ja testikappaleissa (Yellon The Eye, Massive Attackin Angel, Madonnan Frozen, System of a Downin B.Y.O.B ja Arvo Pärtin Tabula Rasa I) soittimet ja vokaalit paikallistuivat nyt selvästi paremmin.

Sointi muuttui aavistuksen verran tummemmaksi, sillä Transporter ei ylinäytteistä kuten CA:n dac. Käytännössä tämä tarkoitti tietyissä korkeissa kohdissa aiemmin ilmenneen rasittavuuden häviämistä. Hassusti vokaaleista saa nyt huomattavan paljon paremmin selvää kuin aiemmin. Basso napakoitui entisestään, ja nyt sointi toimii loistavasti myös raskaamman musiikin kanssa jossa Classic+CA -kombolla oli hetkittäin vaikeuksia, lähinnä pienen puuroutumisen ja kirkkauden vuoksi.

Aiemmat ajatukseni akustoinnista katosivat lähes kokonaan, sillä nyt sointi on joka tavalla enemmän tasapainossa kuin aiemmin. Pientä viilausta voi tietty tehdä jatkossa, mutta tarve ei ole niin dramaattinen kuin luulin.

Erinäiset arvostelut ovat ylistäneet Transporterin toistoa (vaikkapa Stereophile, Audioholics ja Home Theater Review) mutta olen silti yllättynyt parannuksen määrästä verrattuna entiseen. Hankinnan jälkeen on tullut kuunneltua iso osa levyhyllystä taas kerran uudelleen, sillä jokaisesta levystä tuntuu löytyvän jotakin uutta. Ja hyvä niin, sillä musiikkiahan tässä haettiinkin. Tässä tapauksessa se tuli laitteen muodossa, mutta kuitenkin.

Edit: Biisin nimen typo korjattu

Musiikkitiedostojen kanssa kun on tullut sählättyä jo pitkään, niin ajattelin digitoinnin aluksi varmistella kaikki mahdolliset kulmat jotta asioita ei tarvitsisi tehdä useampaan kertaan. Tämä tarkoitti levyjen luettelointia samalla kun ne kävivät koneella digitoitumassa. Vakuutusyhtiötä varten levyistä tarvitaan kuitenkin lista, ja mikäli jotain sitten todella käy niin ilman sellaista listaa monia levyjä unohtaisi joka tapauksessa niitä pelkästä muistista kaivellessaan.

Käytännössä digitointia tuli tehtyä epäsäännöllisesti muutama tunti kerrallaan. Pino levyjä tietokoneen luo, sitten syötetään levyjä vuorotellen XLD-ohjelmalle joka puristaa niistä häviöttömiä, cd-tasoisia tiedostoja. Jokaisen levyn yhteydessä piti tarkistaa sen tiedot (levyn nimi, artisti, julkaisuvuosi jne.) kohdilleen, joskin nämä tulivat yhdeksässä tapauksessa kymmenestä automaattisesti verkosta oikein. Useiden levyjen kansitaide piti metsästää erikseen, mutta nämäkin löytyivät kohtuullisesti verkosta pienellä googlettelulla.

Digitoinnin lomassa levyt pystyi samalla luetteloimaan Delicious Libraryyn, luettelointisoftaan josta sitten tuo lista vakuutusyhtiöllekin aikanaan lähtee. Ja helppohan tuota listaa on ylläpitää ja käyttää myöhemminkin – sama softa kun kertoo kenelle levyjä tulikaan lainattua.

Lopputuloksena koneella on nyt hieman runsas 200 gigatavua musiikkia. Sen verran työläs tuo projekti kuitenkin on ollut, etten ryhtyisi siihen uudelleen: kirjaston säännöllinen varmuuskopiointi on pakollista mikäli haluaa mielenrauhansa.

Projektin myötä myös laadukas cd-soittimeni siirtyy kokonaan pois laitehyllystä, joka tuntuu jotenkin hassulta näin vanhakantaisen levynhalaajan vinkkelistä. Totuus on kuitenkin se, että musiikkipalvelimen keväisen käyttöönoton jälkeen sitä ei ole tullut käytettyä kertaakaan. Silläkin on todennäköisesti jo ostaja, mutta katsotaan mitä tapahtuu.

Vaatetarjonta täällä on hillitöntä, ja jos malttaa poiketa tutuista merkkiliikkeistä pikkukauppoihin löytää kirjaimellisesti kilometrikaupalla halpoja kopioita, paikallista tyyliä sekä täällä ketjuliikkeissä myytäviä vaatteita.

Iltapäivällä suuntasimme arkeologiseen museoon, joka oli kuuma ja valtava. Turkkilaiset eivät ole juuri museoineet menneisyyttään, käsitöiden päätyessä suoraan käyttöön pikemminkin kuin koriste-esineiksi.

Kävimme Sinisessä moskeijassa, ja kiersimme ympäri keskusta-alueen päätyen maustebasaariin. Täältä mukaan tarttui muutamia Suomesta hankalammin saatavia mausteita kuten sumakkia.

Hieman alle viikossa Istanbulin tärkeimmät kohteet ehtii käydä läpi ja saada kaupunkiin pintapuolisen tuntuman. Paljon jäi kuitenkin näkemättä, ja täällä voisi helposti viettää viikkoa uppoutuen kaupungin rytmiin. Istanbul on kaupunkikohteena nerokas yhdistelmä kulttuuria, etäisyyttä, lepoa ja erilaisuutta.