Ostin ensimmäisen e-kirjani Kindle-sovelluksen avulla. Sovellus on siis väylä Amazonin Kindlelle suunnattuun kirjavarastoon, ja käsittää sellaisena yli 400 000 kirjaa.

Itse ostokokemus oli helppo, kunhan Amazon-tunnus on luotu etukäteen. Selasin kirjoja laitteen näytöltä, kunnes löysin Science Fiction -osastolta Charles Strossin The Fuller Memorandumin. Stross kirjoittaa Laundy Laundry-sarjassaan kepeää ja oivaltavaa kauhusatiiria demonien ja tietotekniikan yhteiselosta, joka ajatuksena sopi digitaaliseen lukulaitteeseen. Klikkasin kirjan nimeä, kirjauduin sisään Amazoniin ja hetkeä myöhemmin kirjan kansi komeili iPadin ruudulla.

Lukiessa näkymä kääntyy automaattisesti laitteen pitotavan mukaisesti vaaka- tai pystysuoraan, sivua käännetään koskettamalla näytön vasenta (taaksepäin) tai oikeaa (eteenpäin) reunaa. Tekstin kokoa voi muuttaa, samoin kuin tekstin ja taustan väritystä paremmin soveltuvaksi hämärässä tai kirkkaassa valaistuksessa lukemiseen.

Perinteinen, tavallinen kirja tarjoaa suurimman osan näistä kaikista tavoista luonnostaan: sitä voi pitää lähempänä tai kauempana, ja valaistusta voi useimmiten itse säätää haluamakseen. Kirja on myös useimmiten runsaasti kevyempi — iPadin paino tuntuu lukiessa pidemmän päälle rasittavalta, ja laite on miltei pakko tukea johonkin.

Vaikka lukeminen on miellyttävää, yllättävän monta pientä aistimusta jää puuttumaan. E-kirjan vahvuus on tietenkin aivan muissa asioissa.

Luettaessa ylä- ja alareunassa olevat kontrollit katoavat, jättäen pelkän tekstin.

E-kirjojen sisällöstä voi tietenkin tehdä hakuja. Tekstiä voi korostaa, ja korostetut kohdat listata erikseen. Toinen tekninen piirre on sanakirjan käyttö: sanan valitseminen avaa ruudun alalaitaan sen määritelmän sanakirjasta, mikä madaltanee monen kynnystä lukea vieraskielisiä tekstejä. Amazonin sovellus tuuppaa viimeisimmän lukukohdan verkkoon, ja näin lukemista voi jatkaa millä tahansa Kindle-yhteensopivalla laitteella siitä kohdasta, mihin viimeksi jäi.

Keskeisimmäksi hyödyksi minulle nousee sama kuin digitaalisessa musiikissa. Kirjan mukana kantaminen ei lisää laitteen painoa, ja lukulaitteisiin mahtuu niitä tarvittaessa tuhansittain. Isotkaan kirjat eivät paina olkalaukussa tai matkatavaroissa sen enempää kuin muutenkin mukaan lähtevä laite. Näin kesken olevat tarinat ovat siellä missä minäkin.

Ne eivät vie tilaa hyllystä, tai vaadi uutta sellaista kun niitä on paljon. Niiden sivuja ei voi tahria, eikä niihin voi kirjoittaa omistuskirjoitusta. Niitä ei voi lainata, ja niiden tuhoutuessa laitteen rikkoutumisen myötä voi uuden ladata veloituksetta. En tiedä, voiko digitaalista kirjahyllyä jättää perinnöksi jollekulle.

E-kirjan kiro tiivistyy siihen, mitä minulle sattui Fuller Memorandumin viimeisimmillä sivuilla. Tarina vei mennessään, ja sain odottaa sen loppuhuipennusta kymmenen minuuttia, tuijottaen akun loppumiseen kuolleen laitteen ruutua.

EDIT: Typoja

Itse laite on koluttu jo jokaisen tekniikkaa käsittelevän julkaisun sivuilla jo lävitse, enkä ruodi sen teknisiä arvoja tässä sen enempää. IPad on myös kiihkeästi vellovien verkkokeskustelujen kohde. Puolestapuhujat saavat useimmiten sanottua vain se on upea, kriitikot lyövät tyytymättöminä pöytään puutteita toisensa jälkeen ja sanovat niin että.

Minun on helpointa lähestyä laitetta omien käyttökokemusteni kautta.  Ehkä ne avaavat sen käyttöä paremmin kuin kertaus siitä, että kyseessä on tabletti eikä perinteinen tietokone.

Kiinnostuksen lisäksi tavoitteeni oli päästä jatkuvasta kannettavan raahaamisesta eroon. Hankin laitteen 3G-mallin, sillä ajattelin mukana kulkevan välineen hyötyvän lähes jatkuvasti käsillä olevasta verkkoyhteydestä. Enkä ollut väärässä.

Tabletti on riittävän pieni ja kevyt jatkuvaan mukana kantamiseen, mutta riittävän iso ollakseen käyttökelpoinen. Se on myös riittävän suorituskykyinen useimpien verkkopalvelujen sujuvaan käyttöön, mistä seurasikin ensimmäinen kompastuskivi.

Verkko laukussa

Olen tottunut käyttämään puhelimessani useaa palvelua (vaikkapa Facebookia ja Helsingin sanomia) erillisellä sovelluksella, jotka tiivistävät sen pienelle ruudulle vain tarpeellisen. Kesti hetken ymmärtää, että iPadin kanssa näille sovelluksille ei enää ole varsinaista tilausta, sillä palvelut mahtuvat sellaisinaan laitteen selaimeen. Haave todella mobiilista verkon käytöstä toteutuu siis osin iPadin myötä.

Laitteen kyvyttömyys Flash-animaatioon on eittämätön puute. En ole ehtinyt kaivata Flashia, mutta epäilen että tulen törmäämään tilanteeseen jossa kiroan sen puutetta: luotan jo nyt liikaa siihen, että pystyn hoitamaan haluamani iPadilla mikäli tarve vaatii. Esimerkiksi Finnkinon elokuvalippuja ostaessa istuinkartta avautui niin hitaasti (tosin sijaintini vuoksi vain hitaalla GPRS-yhteydellä), etten koskaan päässyt prosessia loppuun — istuinkartta näet ladataan uudelleen aina 30 sekunnin välein.

Töiden alettua olen käyttänyt laitetta muistikirjana, kalenterina ja esitysvälineenä. Viimeisimmästä se suoriutui kahden hengen palaverissa hienosti, joskin kuulijan päähuomio taisi kiinnittyä enemmän laitteeseen kuin sisältöön.

Täyteen ladattuna ja kohtuullisella päivittäisellä käytöllä (maileja, verkkoa, kirjoja & satunnaisia pelejä) akku kestää käytössäni muutaman päivän ilman latausta. Saavutus on hyvä verrattuna moneen muuhun mobiililaitteeseen.

Kulttuuri 2.0

IPadilta katsoo mielellään videota. Video tarjoaa nerokasta ajanvietettä, mutta osin kysymys on sama kuin erään elokuvantekijän kommentti mobiilivideosta ylipäätään: en ymmärrä, miksi kukaan haluaisi katsoa elokuvaa puhelimensa ruudulta. Vaikka ruutu on isompi, on kyse enemmänkin mahdollisuudesta kuin tarpeesta.

Olen tätä kirjoittaessani ensimmäisen e-kirjani loppupäässä. Asia on itselleni sen verran keskeinen, että kirjoitan siitä erikseen päästyäni kirjan loppuun, ja käsittelen samalla sarjakuvan käyttäytymistä iPadin ruudulla.

Loppuajatukset

IPadista on kaksi versiota, ilman 3G:tä ja sen kanssa. Pelkkä laite on sekin houkutteleva, mutta vasta sisäänrakennettu 3G päästää sen täyteen mittaansa. Tänä aamuna luin digihesarin bussissa, ja tunsin olevani viimein lähellä sitä käytettävyyttä jota olen verkkoon kaivannut.

Palaan ajatuksissani taaksepäin aikaan, jolloin monet ystävistäni eivät vielä olleet Facebookissa ja kysyivät kyllästyneinä mitä ihmettä ihmiset saavat irti siitä, että kertovat päivittäisestä elämästään ruudun ääressä. Kommenteissa oli usein samaa skeptisismiä kuin missä tahansa murroksessa ja uudessa.  Jossain vaiheessa naureskellaan puhelimen pitämiselle korvalla yhtä paljon kuin bluetooth-headseteille nyt.

Internet on tullut jäädäkseen, ja väistämättä se muuttuu tarpeidemme mukaan käyttäytyväksi ratkaisuksi. IPad ei ole kuin askel samaan suuntaan, mutta mullistaa käsityksen mobiiliudesta. Se on riittävän kokoinen käytettäväksi.

On syytä kertoa, miten iPhonen huoltoprosessi osaltani päättyi. Maanantaina työpaikalleni saapui UPS:n pussi, jossa oli laatikko. Laatikossa oli selvät ohjeet ja napakka paketti puhelimelleni. Poistin SIM-kortin, laitoin puhelimen laatikkoon ja soitin UPS:lle. Kymmenen minuuttia myöhemmin paketti oli haettu pois ja matkalla kohti Brittein saaria.

Sain seuraavana päivänä mailin asiakaspalvelijalta, samalta joka oli hoitanut asiaani edellisellä viikolla. Hän kirjoitti että puhelin on saapunut ja että korvaava laite lähetään minulle tuota pikaa. Illansuussa sain myös UPS:n seurantakoodin. Olin hämmästynyt, päivä lähetyksen jälkeen asia jo etenee.

Hämmästykseni oli vielä suurempi kun uusi UPS:n paketti saapui työpaikalleni tänään. Sisällä komeili uutukainen puhelin, vielä muoveissaan. Kaksi päivää lähetyksestä laite takaisin kuluttajan käsiin. Pisteet tästä.

Olin sanonut molemmille kanssani puhuneille Applen edustajalle, että laitteen pitäisi olla identtinen entiseni kanssa ja SIM-lukitsematon. Tästä huolimatta olin varautunut siihen, että toimitettu puhelin olisi SIM-lukittu — näitäkin tarinoita on saanut lukea.

Mutta yllätyksekseni laite heräsi eloon ongelmitta liittymäni kanssa. Tuntia myöhemmin edellisen puhelimeni varmuuskopio oli palautettu ja tätä kirjoittaessani käsissäni on tuliterä laite oikeilla tiedoilla.

Lähes kuukauden prosessin jälkeen voin vetää seuraavat asiat yhteen jollekulle, joka etsii huoltoa muualta ostetulle iPhonelleen:

• Sonera ei tule auttamaan sinua, eivätkä paikalliset huoltoliikkeet voi tehdä yhtään mitään
• Soita suoraan Applelle, ja varaudu kertomaan asiasi moneen otteeseen
• Pidä laitteen sarjanumero käsillä aina Applen kanssa jutellessasi
• Älä usko ohjausta Applen selfsolve-sivustolle (ainakaan tätä kirjoitettaessa)
• Tiedosta ja selosta, että EU-alueen sisältä ostetulla laitteella on EU-lainsäädännön mukaan samanlainen tuki jokaisessa EU-maassa
• Varaudu siihen, että joudut puhumaan englantia

Tämä on tietty voimassa vain siihen saakka, että Applen käytäntö muuttuu helpommaksi. Mutta luulisi, etten ole ainoa Italialaisen puhelimen kanssa ympäriinsä tepasteleva. Jos epäilet asioita, niin soita Kuluttajaneuvontaan. Siellä on nerokkaita ihmisiä.

Olisi idioottimaista vertailla näitä kahta laitetta keskenään. Eniten kummallisuuksia onkin tuottanut se, mihin ja miten olen tottunut puhelintani viimeisen puolen vuoden aikana käyttämään.

Valikkoa selatessa tuli heti selväksi, että Nokialainen osaa kaikenlaisia jippoja. Tuijotin mm. tiedostonpakkausohjelmaa hetken, ja koetin miettiä mikä saisi minut luomaan zip-arkistoja puhelimella. Heti alkuun esillä olevien valintojen määrä on huimaava, kun olen tottunut asennan itse mitä tarvitsen -lähestymistapaan.

Ensimmäisenä päivänä tajusin, ettei minulla ole yhtään numeroa mukanani. Oma laitteeni on synkannut ne automaattisesti verkon yli ilman erillisiä painalluksia. Etsin ja asensin Nokian softan yhteystietojen siirtoon puhelimelle, joka sitten katkaisi bluetooth-yhteyden kesken operaation. Siirsin sitten keskeisimmät numerot käsin.

Lounastauolla ihmettelin, miten vanhanaikaiselta tuntui lukea iltapäivälehteä — keskeisin ajatus oli, että nämä eivät ole ihan tuoreita juttuja.

Lähtiessäni pesulaan luotin siihen, ettei minun tarvitse kaivaa osoitetta mistään sillä sehän on yhteystiedoissani automaattisesti. Vaan eipä tietenkään ollut, vaikka Exchange-tilini oli kyllä asennettu. Se oli siinä toisessa kalenterissa, joka synkkaa laitteiden kanssa joissa on omena.

Pesulan löytämiseen tarvitaan tietty Google Mapsia, jonka puuttumisen tajusin vasta kävellessäni kadun vartta. En osannut kiireessä käyttää Nokialaisen paikannusta.

Bussissa kaivoin puhelimen taskustani, tuijotin sitä ja mietin miten tällä nyt luen maileja niiltä muilta mailitileiltäni — tai tältä ruudulta ylipäätään. Luovuin ajatuksesta, ja päätin kuunnella musiikkia. Paitsi ettei tässä ole sitä musiikkia, se kun on päätynyt tähän kerran viikossa synkrointi musiikikirjaston kanssa -käytännöllä. Soimasin itseäni siitä, etten ollut ajatellut koko asiaa sen enempää.

Summa summarum, olen siis vajaassa vuodessa tottunut tietojen ajantasaisuuden automaatioon, siihen että käyttöliittymä selittää itsensä ja puhelin tekee toimintojensa laajentamisesta helppoa. Jos bussissa puuttuu viihdettä niin ei hätää, kymmenessä sekunnissa asennettu ilmaispeli hoitaa homman.

Olen tottunut tiettyihin palveluihin, ja tunnen oloni lähes jännittävän uusavuttomaksi niiden puuttuessa. Pesula ei löydy — jännää, nyt pitää katsella noita kylttejä talojen seinissä ja muistella mikä se osoite olikaan. Oli jännittävää katsella pitkästä aikaa maisemia bussista ja arvailla mihin ihmiset ovat menossa.

Kaiken kaikkiaan oma teknologiariippuvaisuuteni on huvittanut itseäni suuresti. Ylpein olin kuitenkin löytäessäni pesulan tajuttuani katsoa, mistä pesulakassia kantava nainen juuri tuli.

Halusin siis saavuttaa seuraavan tilanteen:

1. CD-kokoelma olisi saatavilla täydellisellä äänenlaadulla
2. Ratkaisu olisi mahdollisimman riippumaton tietokoneesta tai sen käyttöjärjestelmästä
3. Levyjä ei tarvitsisi vaihtaa
4. Kirjasto olisi helposti selailtavissa ja muokattavissa
5. Tarvittaessa musiikkia saisi helposti myös mobiililaitteisiin mukaan

Ensimmäinen vaatimus rajasi Spotifyn kokonaan pois: Jos haluaa saada äänestä kaiken irti ei  Spotifyn maksullisenkaan version äänenlaatu tyydytä, vaan lähtöpisteenä on oltava CD-levy josta musiikki otetaan talteen. Levyjen vaihtamattomuus, helppo selailu ja mobiililaitteiden mukaanotto tarkoitti tietenkin kirjaston siirtämistä tietokoneelle. Ja kymmeniä eri ratkaisuja, joista piti valita sopivin.

Squeezecenter

Päädyin hankkimaan Logitechin Squeezebox-sarjan Transporterin, josta olen kirjoittanut jo aiemmin. Squeezebox rakentuu fyysisen laitteen lisäksi Squeezecenter-palvelinohjelmistosta, joka asennetaan samalle laitteelle jossa musiikkikirjasto on. Laite juttelee lähiverkon avulla palvelinohjelmiston kanssa, ja musiikki siirretään siis joko langattomasti tai kaapelilla soittimelle.

En kuitenkaan halunnut tilannetta, jossa tietokone olisi päällä yötä päivää musiikkikirjaston saatavilla olemisen vuoksi. Perehtyminen osoitti, että muutama verkkolevy (eli NAS) sisälsi mahdollisuuden asentaa Squeezecenter suoraan laitteeseen, eliminoiden erillisen tietokoneen tarpeen.

Sisäverkon rakenne

Oheinen kaavio näyttää verkon rakenteen. Kaikessa insinöörimäisyydessään se on tärkeä siksi, että tiettyjen asioiden ratkaisemiseen kului yllättävän paljon aikaa.

Diagrammissa verkkolevy on Varasto, joka siis sisältää  musiikkikokoelman lisäksi Squeezecenter-palvelinohjelmiston.

Diagrammista käy niin ikään ilmi, että Varasto ja pääasiallinen kone (iMac) ovat kaapeleilla kiinni tukiasemassa langattoman verkon sijaan. Näin siksi, että liikenne kaikkiin suuntiin olisi mahdollisimman sujuvaa. Verkkolevyn jaot tulevat aina automaattisesti käyttöön tällä koneella.

Musiikin kulku

Pienellä miettimisellä CD-levyn päätymisen musiikkikeskukseen sai yksinkertaistettua yllättävän helpoksi prosessiksi.

Levy luetaan koneella Apple Lossless -tiedostoiksi XLD-ohjelmalla. Yhden levyn vieminen koneelle kestää noin viisi minuuttia ja tapahtuu automaattisesti, kun työnnän musiikkilevyn iMacciin.

Nämä tiedostot tiputetaan iTunesiin, jonka musiikin säilytyspaikka on Varastossa: iTunes siis huolehtii tiedostojen kopioinnista oikeaan paikkaan verkkolevyllä. Yhden levyn tapauksessa tähän kuluu vajaa minuutti.

Sen jälkeen palvelinohjelmistoa käskytetään tarkistamaan, onko musiikkikirjastossa tapahtunut muutoksia. Tarkistus kestää muutaman minuutin, ja sen jälkeen musiikki on kuunneltavissa stereoista. Jos ei ole tarvetta kuunnella albumia välittömästi, niin palvelinohjelmisto tarkistaa itsensä aina öisin uudelleen, ja Squeezecenterin tuleva versio osaa kuulemma tehdä tämän automaattisesti kun uusia kappaleita lisätään.

Hyvin simppeliä.

Mutta miksi iTunes?

Yksi digitaalisen musiikin parhaista puolista on käsin tehtyjen ja automatisoitujen soittolistojen käyttö. Vaikka Squeezecenterin käyttöliittymä onkin suhteellisen ajanmukainen, ei se kuitenkaan loista soittolistojen luonnissa tai musiikin metatietojen hallinnassa.

iTunes tallentaa musiikkia koskevat tiedot omaan iTunes Library.xml -tiedostoonsa. Kun iTunesissa luodaan soittolista tai korjataan vaikkapa levyn julkaisuvuosi, päätyvät nämä tuohon tiedostoon. Squeezecenter puolestaan lukee tätä xml-tiedostoa, ja käy iTunesin kirjaston säännöllisin väliajoin läpi imaisten sen tiedot itseensä. Näin soittolistat ja metatiedot ovat jatkuvasti ajan tasalla.

Koska musiikki on saatavilla myös iTunesissa, sen saa myös mukaan helposti. Uusin iTunes sisältää mahdollisuuden pakata mobiililaitteisiin tuleva musiikki pienempään (ja häviölliseen) muotoon, kun laite synkronoidaan iTunesin kanssa. Koska itselleni äänenlaatu on hieman akateemisempi asia kuulokkeilla ruuhkabussissa kuin kotisohvalla, tartun tähän ominaisuuteen mielelläni. Näin mukana kulkeva musiikki ei myöskään vie liikaa tilaa laitteesta — mukana kulkevat tiedostot ovat kooltaan alle viidenneksen varsinaisista versioistaan.

Langattomasti ilmoille

Kaikki muut laitteet paitsi iMac, Varasto ja varmuuskopiointi juttelevat keskenään langattomasti. Langaton verkko riittää enemmän kuin hyvin musiikin häiriöttömään siirtoon Transporterille, joka siis on suoraan kiinni stereoissa.

Squeezecenterillä on verkkokäyttöliittymä, josta sitä hallitaan. Musiikkikirjastoa voi siis käskyttää  millä tahansa laitteella, jossa on selain tai erillinen hallintaohjelmisto. On mahtavaa vaihtaa olohuoneessa soiva musiikki astetta ryydikkäämmäksi työhuoneesta, tai hiljentää toistoa puhelimella sängystä juuri ennen nukahtamista.

Varmuuskopiointi ja teratavut

Digitaalisen varastoinnin kauhukuva on kovalevyn poksahtamista seuraava kaikki on menetetty -hiljaisuus, jollaisia olen jo muutaman elämässäni kokenut. Siksi varmuuskopiointiskeema oli pakko miettiä melko aukottomaksi.

Itse varasto toimii kahdella kovalevyllä, jotka varmistavat toisiaan. Jos toinen näistä hajoaa, jatkaa toinen saumattomasti töitä kunnes hajonnut levy on korvattu uudella. Tämän lisäksi koko varaston sisältö kopioidaan kerran kuussa tai kahdessa erikseen paikalle haettavalle ulkoiselle levylle (kaavion kuukausittainen varmistus). Näin siksi, ettei vaikkapa tulva tai tulipalo vie aivan kaikkea — tuo levy kun on aina muualla kuin kotona.

Diagrammissa näkyy myös toinen varmuuskopiointiasema. Se on verkossa pysyvästi kiinni oleva levy, joka varmuuskopioi työkoneen päivittäin.

Entäpä ne koot? Varastossa on 1,5 teratavua tallennustilaa, ja tällä hetkellä musiikkikokoelma vie siitä 220 gigatavua. Tuo 220 gigatavua on hieman yli 700 levyä, käsin koneelta vietynä. Teoreettisesti sinne siis mahtuu noin 4700 levyllistä cd-laatuista musiikkia. Kasvun varaa siis on, mutta kun yhtälöön myöhemmin lisää videomateriaalin niin tila hupenee nopeammin.

Eli Näin huollat ulkomailta ostetun iPhonen.

Lienee paras purkaa tämä tapahtumaketju auki, jollei muuten niin muiden samassa asemassa olevien iloksi ja varoittavaksi esimerkiksi siitä, millaiseen pyöritykseen voi joutua kun taistelee tuulimyllyjä vastaan.

Italialaista alkuperää oleva iPhoneni alkoi runsas kuukausi sitten oikkuilemaan.  Puhelut alkoivat katkeilemaan ja akkukesto heikkeni huonosta pateettiseksi, lopulta kestäen vain muutaman tunnin käyttöä per päivä. Viallinen laite siis takuun puitteisssa huoltoon, tietenkin — paitsi ei niin helposti.

Sonera ei auta

Kuten vaikkapa Hopeisen Omenan keskusteluista voi lukea, ei Applen puhelimen huolto olekaan kovin yksinkertaista, mikäli se on ostettu muualta kuin Suomesta. Ongelman ydin on kytkykaupan myötä tuleva yksi ainoa kontaktitaho Suomessa (Sonera) ja se, ettei Soneralla ole mitään intressejä huoltaa laitetta jota ei ole hankittu heidän kauttaan tai jossa ei ole heidän liittymäänsä.

Kävin pitkän puhelun Soneran tuen kanssa, jossa lopuksi langan päähän saatu henkilö kertoi monisanaisesti tilanteen. Kun pitkän puhelun aikana kysyin muutamaan otteeseen voivatko he auttaa minua selvittämään mitä tehdä tai minne olla yhteydessä oli vastaus ei. Saman puhelun päätteeksi pyysin henkilöä vielä vastaamaan kysymykseen onko minulla mitään mahdollisuuksia saada Soneralta apua ongelmaani, niin vastaus oli niin ikään ei, ihan selvällä suomella.

Yksikään Applen huoltoliike ei puhelinta ota takuuhuollon merkeissä, ja kuluttajan asema jää vähintäänkin heikoksi. Laitteella on nimittäin valmistajan myöntämä vuoden takuu, ja keskusteluista pystyi lukemaan karmivia tarinoita maailmalle lähetetyistä puhelimista ja kuukausien prosesseista. Applen käytäntö on, että puhelimen huolto hoidetaan sen myyneen liikkeen kautta. En kuitenkaan lähtenyt Rooman Apple Storeen käymään, joten oli keksittävä muu ratkaisu.

Forumeilta kuluttajaneuvontaan

Soitin Kuluttajaneuvontaan, josta sain aivan loistavaa palvelua. Asiaa selvittänyt henkilö vahvisti lukemani, että EU-alueelta ostetun laitteen takuun on toimittava samoin jokaisessa jäsenmaassa missä tuote on saatavilla, ja että tuomioistuin ja viranomainen ja lainsäädäntö. Olin helpottunut, sain apua ja minua kuunneltiin.

He ottivat asiani hoitaakseen ja auttoivat eteenpäin sen verran, että Apple toimitti minulle linkin Selfsolve-palveluun, jota kautta saisin puhelimeni huollettua. Se oli kuulemma avattu vasta viikkoa aiemmin, joten tieto siitä ei ollut kenties kiirinyt kaikkialle. Täytin lomakkeiston huolellisesti, vain törmätäkseni seinään: sivuston pudotusvalikoissa ei ole kohtaa, jossa kertoa että ongelma on puhelimessa itsessään. Kuvailin ongelmat tarkasti vapaaseen tekstikenttään, ja jäin odottamaan vastapalloa.

Vastapallo saapui sähköpostivarmistusten myötä pussissa kotiini. Se oli pieni adapteri, joka on tarkoitettu kuulokeliitäntään — nauraessani muistin, että olin valinnut pudotusvalikosta ongelmakohdaksi “Adapter, TTY, iPhone“. Avoimessa kentässä olevaa avautumistani ei ollut lukenut kenties kukaan.

Soitin seuraavaksi Applelle itse, ja varauduin siteeraamaan samoja lakipykäliä kuin minua Kuluttajaneuvonnassa auttanut henkilö.

Applen prosessi

Ensimmäisen soittoni aikana puhuin kahden ihmisen kanssa, joista jälkimmäinen ilmoitti odottelun jälkeen että asia vaatisi tarkempaa selvitystä ja kysyi, voisiko minulle soittaa myöhemmin. Muutaman tunnin päästä sama henkilö soitti kertoen, että asiani menee eteenpäin muille ja kysyi voiko minuun olla yhteydessä englanniksi.

Vastattuani myöntävästi jäin kuitenkin ihmettelemään, mitä olisi tapahtunut jos olisin sanonut ei. Voiko tässä vaiheessa vaatia, että kuluttaja on kielitaitoinen? No, kenties asia olisi hoitunut välikäsien kautta mutta hitaasti: niin tai näin, odotin puhelua.

Soitto tulikin kahden päivän kuluttua kohteliaan englantilaisen miehen soittaessa ja halutessa varmistaa osoitteeni. Sovimme, että toimitan sen sähköpostitse (kenties varmempaa kuin tavata katuosoitteen skandinaavisia merkkejä puhelimessa), ja sainkin pian kuittauksen.

Nimittäin kuittauksen jonkun aivan muun iPhonen huollosta, toisella etu- ja sukunimellä ja toisella sarjanumerolla. Mailasin takaisin ja pyysin korjaamaan asian. Sain uuden sähköpostin, jossa minua kutsuttiin nyt väärällä nimellä, ja pahoiteltiin asiaa. Seuraavana päivänä soitti uusi henkilö, joka kertoi ottavansa asiani hoidon nyt haltuunsa.

Tänään sama ihminen soitti, ja selitti mitä tulee tapahtumaan. Saan pian postitse laatikon, jossa on  tarkat toimintaohjeet ja palautusrasia puhelimelle. Laitettuani puhelimen rasiaan soitan UPS:lle, joka hakee paketin ja huolehtii sen eteenpäin.

Apple tutkii puhelimeni takuun ulkopuolisten vahinkojen varalta (ei hätää, niitä ei ole) ja tämän jälkeen minulle lähetetään uusi puhelin.

Kuulostaa hyvältä. Mutta uskon vasta, kun kädessäni on uusi (tai korjattu) laite.

HUOM, edit: Prosessin päättyminen löytyy merkinnästä Systeemin rattaissa II.

Osa kirjoittajista vihaa sitä. Osa vertaa sitä kannettaviinsa, ja argumentoi että puuttuva usb-liitin tai kamera vuonna 2010 on naurettavaa. Osa nauraa sille, ja osan mielestä se on lelu, koska sillä voi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan.

Osalle riittää, että sen on valmistanut Apple ja tästä syystä siitä ei voi missään olosuhteissa pitää. Tiedän tämän tunteen, kun ajattelen pitkälti samoin Nokiasta.

Osa palvoo laitetta, eikä keksi siitä pahaa sanottavaa. Osalle riittää, että sen on valmistanut Apple ja siksi se on pyhä. Osan mielestä iPad muuttaa ihan kaiken ikinä.

Olen sanaton. Varsinkin kirjoitusten kommentointia seuratessa eipäs-juupas-minäminä-kun-sinäsinä -sanasota kiihtyy välillä sfääreihin joita ei olisi odottanut. Ja suurin osa kommentoijista puhuu laitteesta, jota ei koskaan ole käyttänyt. Eikä varmaankaan käytäkään. Yhdessä keskustelussa riideltiin siitä, että ihmiset käyttävät kalenteria liikaa.

Odotan kiinnostuneena iPadin rantautumista Eurooppaan, ja veikkaan hankkivani sellaisen ensimmäisen tilaisuuden tullen. Minusta on vain häkellyttävää, miten moni on valmis laittamaan aivonsa narikkaan aivan saman tien kun Apple julkaisee jotakin. Järjetön sota.

Se on tuote. Jotkut tuotteet ovat erilaisia kuin toiset –  toisenlaisia, toisenvärisiä, toisenmuotoisia. Vaikeinta tuntuu olevan hyväksyä sitä, että jotkut ovat toisentyyppisiä. Mutta tähän tuotteeseen pätee sama asia kuin kaikkiin muihinkin: sen markkinointiin on syytä suhtautua varauksella, koska sen tarkoitus on kuulkaa myydä laitetta. Osa sitten ostaa, osa ei. Sen pituinen se.

Jos ja kun minulla joskus on sellainen, niin kirjoitan pitkän pätkän siitä mullistaako se mitään vai ei. Siihen saakka en teeskentele tietäväni mistä siinä on kyse, vaikka kuinka Applen tuotteista pidänkin.

Myyjä eritteli hinnat paperille. Kamera 1248€, linssi 199€, muistikortti 69€. Hän mietti hetken, ja kertoi sitten iloisena että voi ottaa muistikortin hinnasta neljä euroa pois.

Ostan harvoin mitään kallista enkä odota saavani alennusta mistään. Mutta linssi oli päähänpistos, ja sellaisena kauppa olisi ollut sinetöity jos olisin tuntenut tulevani kohdelluksi hyvin. Neljän euron alennus yli 1500€:n ostoksista oli kuitenkin melko hupaisa yritys. Hei, hyvitän kalliista ostoksestasi 0,26%.

Jäi linssi ostamatta, ja myyjältä lisämyynti tekemättä.

Tätä seuranneen nytmämenetinkaiken-paniikin ja ahkeran tukifoorumin selailun jälkeen tiesin olevani yksi useammasta samaan törmänneestä. Huono päivitys, voivoi – uusi päivitys korjaa asian. Päivitys tietty sitten tehdään laitteen verkkokäyttöliittymällä, joka puolestaan ei toiminut enää lainkaan. Vaihtoehtona oli kaksisivuinen linux hax0rz -tyyppinen ohje päivittämiseen käsin, joka vaikutti lannistavalta. Laitoin valmistajalle tukipyynnön, ja ajattelin että löydän asiaan jonkun fiksauksen itse tulevina päivinä.

Päivää myöhemmin sain sähköpostin QNAP:in tuesta, jossa kysyttiin annanko luvan laitteeni etäkorjaamiseen. Mukana oli muutama tekninen ohje, jotka tehtyäni lähetin luvan ja tarvittavat tunnukset paluupostissa Taiwaniin. Muutamaa tuntia myöhemmin sain kuittauksen että kaikki on nyt kunnossa. Ja kas, näin oli – pääsin kaikkeen käsiksi aivan kuten aiemmin. Näppärää.

Välillä kaikkivaltias Internet osoittaa hyvät puolensa tavalla, jota ei ole tullut aiemmin kohdattua. Kenties tulevaisuudessa jääkaapin, auton tai vastaavan korjaus tai diagnoosi onnistuu yhtä helposti. Tai ihmisen.

Rammstein on keikalla sekoitus sirkusta ja musiikkia, ja eilinen repäisy huikein näkemistäni. Pyrotekniikan, valojen ja käsikirjoitettujen tapahtumien sekoituksesta on vaikea nostaa parasta esimerkkiä, mutta vaikkapa Itävältalaispedofiilista kertovan kappaleen hitaassa alussa lavan valaisivat vihreät laserit. Kun kappale lähti käyntiin ja valot rävähtivät päälle, niin jokainen valonsäde paljastui tulevan ilmassa roikkuvan lapsinuken otsasta. Kappaleen lopussa nuket räjähtivät yksi kerrallaan musiikin tahdissa.

Makaaberia, mutta hyvää. Ja varmasti jotakuta ärsyttävää – Valko-Venäjä on antanut yhtyeelle porttikiellon, sisällön ollessa mitä on.

Rammstein on kuin oman alansa Esa Saarinen. Popularisoiden omaa kenttäänsä se on monelle ensimmäinen tuttavuus genressään, mutta alaa paremmin tuntevalle harrastajalle se jää helposti liian kevyeksi ja populistiseksi.  Muitakin industrial-bändejä on, mutta harva ottaa yleisönsä tuolla laajuudella kuin herrat saksalaiset. Feuer frei!