Rauhaton

Taannoin joku lehti tiivisti Massive Attackin kummallista kulttimainetta nauttivaksi bändiksi, jolla on tietty sädekehä huolimatta siitä, että lähes 20-vuotiseen uraan on mahtunut vain viisi studioalbumia. Ostin Blue Linesin tenavana muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, ja sittemmin jokainen noista viidestä on tullut ostettua. Mezzanine on edelleen minulle viime vuosikymmenen hienoin levy, ja vakiokamaa varsinkin hifistelyyn.

Sitten on tämä Heligoland. Tämä tuore albumi.

Alkupään raidoista jää käteen sekava tunne, että suosikkibändi on nyt kuulkaa ottanut ja kajahtanut. Hetkittäin tunnelma on niin poppia ettei tiedä, miten päin levyä pitelisi. Kappaleita Babel ja Psyche kuunnellessa tuntuu, kuin The Cranberries olisi naitettu Portisheadille ja lopputulokset miksattu rakastan ihan kaikkia vaikka ne kuoleekin lopuksi -tripillä. On outo tunne tajuta, että joku kestosuosikki muuttuu ja kasvaa, niin kuin taannoinen Helsingin keikka osoitti. Koko levyn luonne on paljon enemmän musiikillinen ja kokemuksellinen kuin mitä tätä edeltävä 100th Window antoi odottaa.

Levyn viimeinen raita on kuitenkin ihan taattua Massive Attackia, ja kummajainen muiden kappaleiden melankolisen äänitrippailun joukossa. Atlas Air veti minut hiljaiseksi, ja kuuntelin raidan viisi kertaa peräkkäin varmistuakseni siitä, että levyllä on yksi helposti avautuva helmi. Sellainen kappale, jonka voi kuunnella ihan omasta mielihyvästä tai jonka voi soittaa bändiä tuntemattomalle esimerkkinä.

Sellainen kappale, jota voi tanssia keittiössä pienesti heiluen.

Vaikka kirjoitankin musiikista harvoin, se soi käytännössä aina. Syy ei ole niinkään lievän tinnitukseni ja sitä kautta tarvittavan taustamusiikin, vaan ihan pelkän äänimaton. Olen tottunut siihen, että musiikki soi: tarvitsen sitä myös tietyn tyyppisiin mielialoihin ja tilanteisiin. Kukapa ei. Musiikki on universaali pahe. Koska en katso televisiota, täyttää musiikki senkin tilan ja ajan kauniisti. Se on läsnä miltei aina, lukemisesta ja työskentelystä venyttelyyn ja sen keskittyneeseen kuunteluun.

Viime vuosina olen juuri tuota äänimattoajattelua vasten huomannut hurahtaneeni ambientiin. Pitkät, usein vain muutamalla koukulla varustetut hidastempoiset kappaleet tasoittavat kaikkea sitä hektisyyttä mitä päiviin kertyy.

Muutamakin ihminen on vuosien varrella kritisoinut koko musiikkityyliä sanoen, ettei se oikeastaan ole musiikkia. Tai on, mutta vain hissiin sopivaa. Tai että kaikki siinä oleva on jo tehty klassisella puolella. Tai että se on liian tylsää ollakseen oikeasti kuunneltavaa. Tai että miltei jokainen kappale kuulostaa samalta. Tartun tähän viimeksi mainittuun, sillä muut ovat enemmän tai vähemmän makuasioita.

Jokaisessa teoksessa – sävellyksessä, tekstissä, koreografiassa, maalauksessakin – on oma rytminsä, jota ilman se jäisi torsoksi. Ilman kehittelyä kohti tiettyä pistettä se ei olisi mitään. Jotkut pitävät pitkäkestoisista, hyvin kirjoitetuista kirjoista, ja joillekin Joycen Odysseus on mahdotonta luettavaa. Silti kaikki ovat samaa mieltä siitä, että Odysseus on romaani.

Ambient onnistuu klassisen musiikin tavoin välittämään minulle tunteita paljon lyyrisiä kappaleita selvemmin. Katja Ståhl taisi joskus kysyä “Kun lauletaan hevosesta, niin täytyykö samalla näyttää hevosen kuvaa?“. Se summaa minusta hyvin sen jonkin, jota ambientista löydän ja saan.

Kun sanottu puuttuu, viestin muodostaa kokemistaan tunnetiloista. Viime päivinä bussin ikkunan läpi nähty kaupunki on muuttunut surumieliseksi ja hieman eteeriseksi elokuvaksi, kun jokin kappale on maalannut arkisetkin asiat hidastetuksi utopiaksi. Yhä useammin ambient-levyistä tulee hyvällä tavalla haikea olo.

Viime päivät korvissani on soinut miltei jatkuvasti Aes Dana, ystävän tipautettua muutaman levyn lainaksi. Jos ei karsasta konemusiikkia tai äänimaisematrippailua, kannattaa kokeilla sen lisäksi vaikkapa Carbon Based Lifeformsia tai Biosphereä.